torstai 20. tammikuuta 2011

Jäljet.

Hiihdän. Meren puolella on pimeää. Ladulle lankeaa himmeä valaistus ja lumi kohisee allani. On todella yksinäinen olo. Eilen oli syntymäpäivä. Aikaa kuluu. Ihmiset menevät eteenpäin. Tänään koulussa ystäväni kertoi osallistuvansa kevään publiikkiin. Mahaani kouraisi. Minä jään yksin. Jälkeen. Muut menevät ajan mukana. Minä olen jäänyt siitä. En osaa enää suorittaa. En jaksa.
Siiryn ladulta rikkomattomalle lumelle, jälkeeni jää kaksi kaunista viivaa. Ei mitään muuta. Merellä on pimeää. Kuulen hengitykseni, hiljaista. Kimmeltävä lumi ja kaksi viivaa. Peittyvät rauhassa lumen alle.

8 kommenttia:

  1. Tässä asiassa et kyllä ole ihan yksin. Vaikka jokaisesta se tuntuu siltä, kun ihmiset ympärillä virtaa eteenpäin. Juuri jouluna lohdutin ystävääni, jonka kanssa olin aikoinaan samassa graduseminaarissa - joka oli minulle jo toinen tai kolmas, en edes muista... Hän tunsi olonsa vähän katkeraksi, kun eräs seminaarikaveri oli saanut tutkijakoulupaikan ja on jo matkalla kohti tohtoriutta, ja hänen oma maisteriksi valmistumisensa on viivästynyt.

    Yliopistolla sentään ei ole harvinaista, että törmään tyyppeihin, joiden kanssa olen ensimmäisinä vuosina opiskellut, ja jotka ovat hekin valmistuneet vasta hiljakkoin tai eivät vielä ole (ja minä olen Nopeampi ja Suorittaja, vain 9 vuotta xD).

    Hankalaa siinä on se sosiaalisen ympäristön muuttuminen: tutustuuko niihin uusiin tyyppeihin joita ovista tulee, pysyykö yhteys niihin, jotka menee, ja tunteeko enää itse kuuluvansa mihinkään. Vanhaksi alkaa itsensä tuntea väistämättä...

    Silti. Tärkeimmät pysyy, uusia hyviä saattaa tulla, saa tilaisuuden huomata, mikä itsessä on pysyvää.

    VastaaPoista
  2. Mistä sinä jäät jälkeen? Elämästäkö? No, et varmasti. Se kuulostaa kliseeltä, mutta jos elämää suorittaa, se jää elämättä. Kokemusta niistä kausista on.

    Sinähän menet eteenpäin. Koko ajan.

    Kirjoitat, että "jälkeesi jää kaksi kaunista viivaa. Ei mitään muuta." Mikäs sen kauniinpaa.Puhdasta!

    "Hangelle piirtyy linnunvarjon huikea kaari. Ja minä tiedän pystyväni mihin tahansa."

    terveisin

    Valoilves

    VastaaPoista
  3. Ja Valoilves vielä kirjoittaa.

    Tästä yliopistosta ja yliopistomaailmasta.

    Tämä on kilttien , tunnollisten ja lahjakkaiden tyttöjen syndrooma. Valoilves on nyt 50-vuotias. Olin yliopistolla kirjoilla seitsemän vuotta. Sivuaineita sivuineiden jälkeen. Harrastuksia ja aktiviteetteja, jotka veivät tunnolliselta nuorelta naiselta kaiken energian ja ajan. Vastuuta. Sitä kaikkea.

    Kesäopiskeluja. Mikä vielä olisi kivaa kaiken sen lisäksi, mitä oli jo opiskellut ja mistä oli jo arvosanansa saanut? Filosofia? Aate- ja oppihistoria? Sosiologia? Taidehistoria? Ja intoa ja kunnianhimoa riitti - ja kaikessa piti olla hyvä!

    Ja sitten tuli käsittämätön rimakauhu! Ja pakokauhu! Kun kaiken olisi pitänyt olla täydellistä ja täydellisen hyvää. Ja sitten oli 17 vuoden tauko. (Ja sen jälkeen vasta gradu!!!!) Koko sen ajan Valoilves eli, teki töitä (ja innoittavia, hienoja ja kunnianhimoansa hiveleviä!) Ja kärsi ja rakasti. Ja synnytti lapsen ja niin edelleen...

    Älä luovuta! Elä!

    valolves

    VastaaPoista
  4. Syntymäpäiväonnittelut!
    Tiedän myös, mitä yksinäisyys on. Poikani kuoleman jälkeen olen kokenut itseni täysin irralliseksi, olen ollut kykenemätön kiinnittymään mihinkään. Leijun niin usein mielen avaruudessa, joka jatkuu lopputtomiin ilman mitään kaikupohjaa...
    Onneksi kuitenkin on ihmisiä, jotka välittävät - ja osoittavat sen.
    Hyvä lähimmäiseni, ajattelen sinua lämmöllä.
    - T

    VastaaPoista
  5. Argh! Toinen "epäonnistujan" päivä yliopistomaailmassa. Silloin kun pitäisi työskennellä omalla ajalla nin makaan sängyssä puolikahteentoista. Sitten sitä onkin jo niin epäonnistunut yksilö että "mitään ei kandee enää tehä". Mutta sanon teille, kiitos taas kommenteista. Tiedän että tässä en ole yksin. Tämä onkin niitä elämän perusongelmia, joiden kanssa painii todella moni. Hassua kyllä, kyse on vaan suorituksista, jotka eivät välttämättä ole kauheasti yhteydessä elämään... niinkuin Valoilves sanoi, ja T pohtii. Miksi sitten informaatioluku-kurssi (joka piti suorittaa jo useita vuosia sitten) vaivaa joskus enemmän kuin vanhempien kuolema. Kai sitä on jo tavallisisessa elämässä kiinni. Ehkä tämä on myös taistelua sitä vastaan. "Ei se ole tärkeää." Vaikka voihan sekin olla. ...Sekavaa.. ristiriitaista... mutta silti avaan aina mielummin tämän blogin kuin opinnäytetyöt...

    VastaaPoista
  6. Voi, elä anna sen vaivata, sen suorittaa 2-3 tunnin koneellaistumisella. Ihan oikeesti, mie yllätyin siitä. Inhottavinta onkin just se kun ei saa itseään aloittamaan. Iso rutistus!

    -s

    VastaaPoista
  7. Eiköhän se ole terve merkki, että stressaa samoista asioista kuin muutkin ihmiset :)

    http://www.phdcomics.com/comics/archive.php?comicid=1376

    VastaaPoista