tiistai 25. tammikuuta 2011

Sairaalassa.

Makaan loisteputkien alla ja hoitajia pyörii ympärilläni. Poliisi seisoo taka-alalla ja ihmiset juoksevat vierestä. Hälinää. Huutoja: "Lisää uhreja!" Kysyn onko pikkusiskoni jo sairaalassa. Katselen ympärilleni. Lujaäänistä keskustelua, ihmisiä, valo silmieni edessä. "Katsoppa tännepäin" mieslääkri yrittää nähdä kasvoni. Makaan paikallani. Kipu alkaa valjeta minulle. Sattuu. Sattuu! SATTUUU! "Mun jalkoihin sattuu!" "Jalkoihin?" Lääkäri tikkaa päätäni ja katsoo minua hermostuneena. "Mitä niissä jaloissa..." "Ai täällä on tällänen palkeenkieli, kummassakin isovarpaassa." Hoitaja laittaa teipin. "Oot tainu juosta aika lujaa" Hän toteaa hiljaa. Mikä on palkeenkieli? Apua. Miks mun varpaisiin sattuu? Lääkäri näyttää väsyneeltä. "Kauan sää oot ollu töissä?" kysyn. Yli vuorokauden? Hei kannattaiskohan jonkun muun tikata mut? Lääkäri kiroaa hetken kun huomaa käyttävänsä väärää lankaa. Kuittaan hänelle siitä, naurahdan. Naurahdan. Missä muut. Nyt pitää soittaa äidin ja isän sisaruksille. Missä veli. Missä pikkusisko?  Huudan hänen nimeään. Toistan huutoni. Mitä jos.... En edes pysty ajattelemaan loppuun. Sydämeni ei lyö. En hengitä. Sitten pikkusiskoni vastaa huutoon heikolla äänellä. Ääni kuulu käytävältä. Vedän ilmaa keuhkoihini. Huudan häntä. Toistan hänen nimeään. Itken, vai itkenkö. Luulen, että itken. Mutta en tunne kyyneleitä. "Voitteks tuoda siskon tähän viereen?...Mut hei... voitteks niinku...siivota, putsata sen eka?" Aavistan. Pikkusisko työnnetään sängyllä eteeni. Hänen vaatteensa on veressä.  Hänen tukkansa on veressä. Osa hänestä on siteiden peittossa. Hän istuu sängyllä ja katsoo minua. Hän katsoo minua ihmeissään. Pelästyneenä. Minä katson häntä. "Äiti ja isä on kuollu." Pikkusiskoni naurahtaa. "Eikä ole..." "äiti ja isä on kuollut." toistan. En ole itsekään aivan varma. Mutta se huuto. Se huuto. Eivät voi olla elossa. Sanon hänen nimensä ja toistan vielä lauseen. "Sää valehtelet." "En." "Sää valehtelet. Ei se oo totta." "Äiti ja isä on kuollu, kuiskaan." Kuulen käytävällä kun lääkärit puhuvat, vievät miesuhria leikkaukseen. "Se on isä." Se on isä eikö ookki?" Hoitajat katsovat toisiaan, mutta eivät vastaa. "Se on isä, mää tiiijän et se on isä." "Se ei selviä, eihän..." Isä ei selviä. Tiedän sen. Ei sellaisen jälkeen.

Ei sellaisen jälkeen kukaan selviä.

Ihmisiä, lääkäreitä, poliiseja. Veli tuodaan luokseni. Hän on shokissa. Kerron hänelle. Kerron mitä tapahtui. En haluaisi puhua niin että pikkusisko kuulee. Soitan sukulaisille. Vastailen poliisin kysymyksiin. Annan lääkärin tikata vielä toisen haavan päässä. Vitsailen mieshoitsusta. Kysyn onko hän homo. Nauran. Hymyilen vielä matkalla leikkaussaliin.

Ei tämä ole totta.


torstai 20. tammikuuta 2011

Jäljet.

Hiihdän. Meren puolella on pimeää. Ladulle lankeaa himmeä valaistus ja lumi kohisee allani. On todella yksinäinen olo. Eilen oli syntymäpäivä. Aikaa kuluu. Ihmiset menevät eteenpäin. Tänään koulussa ystäväni kertoi osallistuvansa kevään publiikkiin. Mahaani kouraisi. Minä jään yksin. Jälkeen. Muut menevät ajan mukana. Minä olen jäänyt siitä. En osaa enää suorittaa. En jaksa.
Siiryn ladulta rikkomattomalle lumelle, jälkeeni jää kaksi kaunista viivaa. Ei mitään muuta. Merellä on pimeää. Kuulen hengitykseni, hiljaista. Kimmeltävä lumi ja kaksi viivaa. Peittyvät rauhassa lumen alle.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Älä tule paha uni.

Istun vessanpytyllä, pesen hampaitani ja yritän vasemmalla kädellä avata rintsikoitani. Yksin kotona,  joten kaikki on tehtävä nopeaan. Välttelen peilejä. Yritän saada siitä kiinni kuinka väsynyt olen. Juoksen sammuttamaan valot keittiöstä. Välttelen ikkunoita. Pujahdan peittojen alle. Sanoivat ettei hiriviöitä ole olemassa. Valehtelivat.

Minä heräsin yöllä. Heräsin siihen kun äiti ja isä huusivat. Ensin huudot tunkeutuvat uneeni, pyörähdän levottomana sängyssä. Sitten tajuan että ne ovat totta. Miksi he huutavat? Huutaako pikkusiskonikin? Avaan oven makuuhuoneestani yläkerran käytävään ja astun kaksi hätäistä askelta eteenpäin. ”Mitä täällä tapahtuu!?’ kuulen jonkun kysyvän lujalla äänellä, paniikissa. Kuuma veri humahtaa sisälläni. Kysyjä olen minä itse. Aistin kuinka hän astuu ulos pikkusiskoni huoneesta minua kohti. Olen keskeyttänyt hänet.