lauantai 10. joulukuuta 2011

lähtö.

Kerron ystäville hymyssä suin unettomuudestani. Vakuuttelen. "Ni siis, ei mua sillei ahdista." "Siis en mä mitää itke yötä myöte." Makaan vaan sängyssä. Totta se on. Makaan vaan. Mutta se hetki ennen sitä. Siitä en kerro. Se hetki kun kaikki on hiljaista. Tyhjyys. Odotan. Odotan. Laitan musiikkia. Lujemmalle. Pakotan kyyneleet sisälle. Kuuntelen lempibiisejä. Kävelen rauhattomana niitä neliöitä. Vaihdan biisiä. Luen internetistä merkityksettömiä uutisia. Mietin, mitä mitä. Niitä surullisia soittoja: "Saanks mä tulla." Niitä kaikkien kutsujen vastaanottamisia. Ihan mihin vaan. Baariin. Jatkoille. Keikalle. Mitä vaan paitsi tyhjyys. Mitä vaan paitsi tämä epäilys, että jos en olekaan se. Se joka selviää. Joka pystyy elämään tätä elämää. Hulluuden rajamailla, kuljen unessa aamuyöstä. Kierrän kaupungin katuja. Etsien rauhallista paikkaa johon painaa pää.

perjantai 25. marraskuuta 2011

suurta.

Sytytän mahtipontisesti tupakan sisällä. Ajattelen, elämäni on suurempaa. Elämäni on suurempaa kuin tupakalta haiseva keittiön pöytäliina. Ajattelen, minä olen selviytynyt. Olen selviytyjä. Olen. 


Eilen oli viimeinen terapia. Kuusi vuotta enemmän tai vähemmän istumista, nenäliinojen taittelua erilaisilla tavoilla. Kuusi vuotta etsimistä. Mutta eksyneenä on enemmän. Kuuntelen sadetta ulkona. Katson ikkunasta lukiolaisia, kun ne hitaasti valuvat sisälle kouluun. Kuinka olinkin silloin rikkinäinen. Rikkinäisempi kuin nyt. 


Paljon menetyksiä. Enemmän rohkeutta, ajattelen. Olen nyt parempi. Yksin ja silti parempi. 


Enemmän elossa.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Sama.

Kaikista kamalinta on se, kun kuulostaa ihan äidiltä: riipaiseva huokaus, lauseen painotus puhelimessa. Näytätte ihan samalta. Kauppalistassa se sama kaunokirjoituksen s. Mutta en koskaan saa tietää, mitä laitetaan äidin jauhelihakeittoon. Minulla siitä tulee liian harmaata.

maanantai 14. marraskuuta 2011

Yksiö.

Nyt ymmärrän yksinäisyyden. Jokaisella hengenvedolla otan siitä tiukemmin kiinni. 


Hyväksyn.


Yllättäen kauan sitä pysty lykkäämään. Tietoa siitä, että ei ole kotia. Tajuntaa siitä tyhjyydestä. Oli niin hyvä matkustaa bussilla kaupungin laidalle, astua poikaystävän lapsuudenkodin kynnyksen yli. Vaihtaa farkut mukavampaan. Istuttaa raparpereja vieraalle maalle.

Kirpaisee, kun sen tajuaa. Epätodellinen olo totuudesta. Yksiö kaupungin sykkeessä. Yksinäinen yksiö. Voiko yksiössä leikkiä kotia? Haaveilen viikonlopun perheruokailuista. Keksin tekemistä itsenäisyyspäivänä. Odotan kutsuja joulukoteihin. Perheissä notkuvat pöydät. Paljon astioita tiskattavana.


Haluan oppia tuntemaan sen. Olla oikeasti, niin kuin asiat on. Ja katsoa omia käsiä, jotka vakaasti keittävät iltateen, kattavat pöytään voileipälautasen. Yhdelle.

Kyllä minä pystyn tähän.

torstai 10. marraskuuta 2011

Aion.


Aion mennä tapaamaan häntä. En nyt. En ehkä ensi kuussakaan. Mutta aion. En jaksa enää olla tässä epävarmuudessa. Pelko. Epämääräisyys. Huoli. Puolen vuoden välein, kun tiedustelemme, milloin hän pääsee vapaaksi. Vai pääseekö hän? Mitä sitten tapahtuu? Mitä jos törmään häneen kadulla? Mitä jos hän tulee oveni taakse? En haluaisi enää miettiä sitä.  Haluan päästää irti. 

Miten hän voi?

Luulen, että jos näen hänet, jotain liikahtaa eteenpäin. Sitten tiedän. Ehkä hän on todella pieni. Pieni ja sairas, niin kuin uutislähetyksessä sinä kesänä. Tai ehkä hän on lihonut, psyykelääkkeet lihottavat. Ehkä hän ei näytä lainkaan samalta. Ehkä hän ei katso minua silmiin, ehkä minä en häntä. En luultavasti sano mitään. Katson vain. Että siinä hän on, ihan ihminen. Ei jumala, ei hirviö. Ei kuollut. On vaan. Ja sitten voin antaa hänen olla.

perjantai 21. lokakuuta 2011

Todellisuus.

Juon kioskikahvia pahvimukista. Aamut ovat muuttuneet juuri ja juuri sen verran kylmäksi, että hopea höyrynauha karkaa huulieni välistä. Katson kahta keski-ikäistä naista pysäkillä, toinen matkalla kauppahalliin ja toinen töihin. Äiti. Mietin olisiko hän minusta ylpeä. Vai pettynyt ratkaisuihin. Hassua, että sitä aina palaa yhden ihmisen mielipiteeseen, vaikka tässä kaikessahan on kyse juuri siitä, että nyt pystyn itse päättämään.


Vain minä itse. Nyt sillä tavalla, että en voi istua kännykkä kädessä ja odottaa hetkeä, jolloin soittaa turvaverkolle. Soittaa ja tuntea olevan osa jotain tärkeää. Tuntea, että minulla on merkitystä. Simulaatioperhe. Kun seurustelee, voi hetken ajatella että itselläänkin on vanhemmat, sellaiset jotka ovat kiinnostuneita menemistäsi, joilta voi pyytää aina apua. Ei mitään suurta, sellaista vain että voidaanko tehdä jauhelihakastiketta viikonloppuna, tai että saanko mä tän glorialehden kun sä oot lukenu sen tai onks sulla lainata porakonetta. Mutta sitten yksi askel toiseen suuntaan ja kaikki ympärillä muuttuu. Niitä ei enää ole: sunnuntaivierailuja rauhallisella omakotitaloalueella tai koiranulkoilutuslenkkejä lähimetsässä.

Raitiovaunussa kuljetan tavaroitani uuteen väliaikaiseen kotiini, käsivarsiani painaa. Seuraavalla pysäkillä laskeskelen, että rahat riittävät taksiin. Nostan neljä kassia takakonttiin ja istuessani takapenkille ajattelen: olenko…olen rohkea. Onhan se rohkeutta? Kuunella itseään, turvaverkosta huolimatta. On pakko. Haluan tuntea sen voiman tunteen, että osaan elää myös yksin tässä totuudessa. Nyt kun vihdoinkin uskallan. Vain minä itse.

Mutta silti en voi olla kauhulla ajattelematta mihin olen ryhtymässä.

Hän sanoi minulle: "Pelkään että tulen olemaan niin yksin." Hiljaista. Katsoin häntä pitkään peilin kautta ja vastaukseni muuttui kesken lauseen kuiskaukseksi: "Sullahan on perhe."

torstai 6. lokakuuta 2011

Pakkaan.


Rehellisyys, hyvässä ja pahassa. Kävelen aamun viileänä hetkenä, vieressäni äiti ja lapsi ovat matkalla ruokakauppaan. Askleeni on hidas, rento. Humalassa. Eikä minua edes hävetä. Näitä päiviä, kun huomisen unohtaessa huono omatunto väistyy turhana. Naurahdan peilikuvalleni rautiovaunipysäkin mainoslasissa ja suussani pyörähtää eilisen alkoholin maku. Haisen tupakalle. Näitä aamuja, niitä on nyt ollut monia.

Ne olivat kesän viimeiset vapauden tunteet ennen syksyä. Ennen terapiaa. Ennen arkea. Ennen kohtaamista. Sitä kun istun lattialla ja itken. Sitä kun pakkaan tavaroitani poikaystävän edessä. Johonkin suuntaan kasvaneena, ja ymmällään muutoksesta. Itken sekavaa päätäni niin kauan kunnes ajatukseni pysähtyvät kirjahyllyn kohdalle. Kirjat eivät ole värijärjestyksessä. Vedän ne alas alan yksi kerraallaan nostelemaan kirjoja takasin, saman sävyiset vierekkäin.

Järjestän kirjat. Ja lähden. Minun on pakko olla hetki yksin. Järjestää uudestaan elämä ja ajatukset. 

Anna anteeksi.

sunnuntai 24. heinäkuuta 2011

"Pelkäätkö silmitöntä väkivaltaa?"

Korvatulpat paisuttavat linjaauton äänet tylpäksi kohinaksi ja omat hengenvetoni katovat siihen. Olen matkalla kotiin. Itken. Mietin nuoria jotka ovat hypänneet veteen pelastuakseen. Mietin miltä kuulostaa pakenevan korvissa automaattiaseen tasainen tahti. Mietin sitä tunnetta kun kauhu valtaa kehon, järjettömyys on tässä hetkessä olemassa. Miten raaka kuolema on totta. Iholla, kylmänä ja karuna, mahdollisena. Itken, itken heitä, itken itseäni, itken elämää ja maailmaa.

Ajattelen ikävää, joka valtaa myöhemmin omaiset. Kauhun, tuskan ja ikävän sekoitus, toistuva kysymys: miten tämä voi olla mahdollista? Ja miten minä ja niin moni muukin tänään vain jatkaa elämäänsä. Minä olen menossa teatteriin. Voinko mennä? Millon teatterissa yleensäkin voi käydä? 




Haluaisin lähteä Norjaan. Haluaisin, että voisin tehdä jotain. Seistä yhden siskon, äidin, veljen, isovanhemman vieressä ja ottaa osakseni osan pelosta, osan ahdistuksesta. Vain olla siinä ja ottaa pois edes hiukan kaikesta siitä musertavasta kauhuudesta. Katsoa silmiin ja löytää yhteisymmärryksen uudesta toivosta. Saada vahvistusta omalleni. Toivon, että voisin tehdä sen. Toivon niin joka kerta, kun lehden sivulta paljastuu uusi kauhu. Ja niitä tulee aina vain lisää.


Illalla vastaan Helsingin Sanomien kysymykseen. Siksi, että haluan tietää kuinka moni pelkää. Noin puolet. Noin puolet pelkää ja minä heidän kanssaan. 

Voisimmeko vain rakastaa pelon sijaan?

lauantai 9. heinäkuuta 2011

Riippumattopuut.


Kävelen tyhjän talon huoneissa. Seison hetken vanhassa huoneessani, katselen kuluneita tapetteja, tuolin jättämiä jälkiä parketissa. Kävelen portaat, joista toinen askelma narahtaa tutusti. Painan käteni vielä kerran keittiön tasolle. Jääkaapin edestä lattia on tummunut, siihen hajosi kerran laatikollinen kananmunia.  Vilkaisen takapihaa, se on peittynyt lumen alle. Taloon muuttaa uusi perhe. Luulin ettei kukaan haluisi koskaan asua siinä, mutta niin vaan se myytiin.

Myöhemmin keväällä pikkusisko kertoo, että näki talomme etupihalla vanhat portaiden kaiteet. Taloa remontoidaan.
Seuraavana kesänä hiivin talon takana olevasta puistosta metsikön läpi takapihan rajalle. Ihmisiä grillaamassa, meidän takapihalla. Toivottavasti ne eivät koskaan kaada isän riippumattopuita.

Vuosi vuoden jälkeen kävelen muka huomaamattomasti talon ohi. Huppu syvälle päähän vedettynä, aurinkolasit silmillä, jottei entiset naapurit tunnista. Se muuttuu; ulkoroskis on vaihdettu, istutukset ovat vaihtuneet laatoituksiin, ulkopinta maalattu. Oman huoneeni ikkunassa vilahtaa ihminen. Kadulla yksi naapureista tunnistaa minut. Mies katsoo minua pitkään. Tervehdin häntä vaivautuneesti. Ihan niin kuin emme olisi koskaan tunteneetkaan, en olisi koskaan potkaissut palloa heidän pihalleen, käynyt katsomassa perhoskokoelmaa. Saanut lasillista mehua heidän olohuoneessaan.
En enää kuulu tänne. Mutta se kuuluvuus pyyhkäytyi pois ensimmäisellä kirveen iskulla. Rauhallinen naapuristo oli kauhuissaan aamulla kun poliisin teipit olivat ilmestyneet etuovelle. Kankeasti he antoivat lausuntoja lehtiin. “Urheileva pariskunta, mukavat lapset.” “En olisi ikinä uskonut.” “He olivat rehtejä ihmisiä.”
Mitäköhän olisin osannut sanoa heistä.

Tänä kesänä kurkkaan taas puiston metsiköstä pihalle: etsin tuttuja kiinnekohtia, vaan nyt, puut ovat poissa.

tiistai 21. kesäkuuta 2011

Vaikeuksia.

Minulla on erään ihmisen kanssa vaikeuksia. Arvostelujen ja muun panettelun jälkeen suljin kauhuissani blogini ja vieläkin olen hiukan kauhuissani, mutta avasin tämän jälleen. Pelästyin vain, että blogiani väärinkäytettäisiin, vaikka hassua kyllä, olenhan laittanut jo tämän internetlevitykseen. Vieläkin myllertävät siis ristiriitaiset tunteet paljastumisesta ja siitä, että joku keksii jotain... joka loukkaa. 


Tiedän, että aiheeni on arka ja koskettaa varmasti muitakin. Muistutan vielä, että kirjoitan tässä vain omasta elämästäni, en yritä kertoa muille miten pitäisi olla. Ja kirjoitan siksi, koska pidän kirjoittamisesta. En siksi, että haluan "vinkua" tai koska "en halua ottaa vastuuta mistään." 
Haluan myös kertoa, että minulla menee myös usein ihan kivasti. En vain elä niitä hetkiä, joita kirjoitan tässä blogissa. Nyt on vaan sen aika, että kirjoitan niistä vaikeista hetkistä, uskallan jotenkin vihdoinkin kohdata ne. En uhrina, vaan sillä tavoin, että ne ovat osa elämääni.


Ja toivon, että tulevaisuudessakin voin jakaa näitä kirjoituksia muiden ihmisten kesken. Ja toivon, että muutkin kokisivat tämän ja omien kokemusten jakamisen arvokkaaksi.


Olen pahoillani, jos olen koskaan loukannut ketään kirjoituksillani, se ei ole tarkoitukseni.


yst. 
kirjoittaja

maanantai 6. kesäkuuta 2011

Muutama vuosi sitten.

Muutama vuosi sitten, heränneenä leikkauksen jälkeisestä tilasta. Tähän aikaan oli todennäköisesti ensimmäiset tutkintakuulustelut. Hoitaja laittoi tippaani kipulääkettä. Poliisi pyysi poistumaan. Minä vain makasin ja olin hiljaa. 

Sairaalassa olo oli kummallisen rauhallista. Valkoista. Aurinko paistoi huoneeseemme sisään. Ulkona puut olivat kasvattaneet kesäiset lehdet. Katupöly tuoksui vierailijoiden iholla. Katsoimme televisiosta lastenohjelmia. Hoitajat toivat välillä mehua.

Joskus en nukkunut öisin. Ja välillä nukuin. Joskus nukahdin kesken aamiaisen. Joskus nukahdin illalla ja heräsin yöhön. Aika menetti hetkeksi merkityksensä. Mutta aina herätessäni kauhu tarttui ensimmäiseen hengenvetoon. Mihin oikein olen herännyt? Onko tämä minun elämäni?  Ja aina varmistaakseni, vilkaisin pikkusiskon sänkyyn. Siinä hän makasi, pienenä ja haavoittuneena, yleensä hereillä, tuijotti eteensä tai katsoi telkkaria. Minusta tuntuu, ettei hän nukkunut ollenkaan. 

 Ja joka kerta hereillä ensimmäisenä mietin: selvitäänköhän me?

Ja nyt, muutama vuosi myöhemmin, kirjoitan, että sellaista on elämä.

tiistai 31. toukokuuta 2011

Se tapahtuu muualla.

Linnanmäeltä kantautuu palaneen hattaran tuoksu. Ilmassa leijailee valkoisia voikukan siemeniä ja selkääni pitkin valuu hikinoro. Kesä. Isä opetti minut rakastamaan vuoristorataa. Myötäilemään kallistuksia. Istun isän edessä, turvassa. Sitten isä meni oluelle ja minä jäin katselemaan purkka-automaatin palkintoja lasin takana. En koskaan saanut sellaista. Raharaja tuli aina yllättäen. Mutta silti, oluelle.







Siinä on ristiriitansa. Kun vanhemmat ovat kuolleet. Haluaisi niin ajatella vain ihanaa lapsuutta. Kaikki ne kauniit totuudet. Muistaa että oli hyvin. Mutta joskus se on sanottava ääneen, että kaikki ei ollutkaan niin onnellista. Isä sammuneena pöydän ääressä. Äiti huutamassa yöllä. Niitä on vaikea miettiä. Koska he ovat kuolleet. Kuolleista ei puhuta pahoja asioita.

Ajoittain mietin, oliko muillakin välillä kotona inhottavaa. Vai oliko tämä sittenkin niin ennustettavissa: laman kourissa henkeä haukkova perhe, lähiöperhe, konkurssi, koulukiusaus, riidat, alkoholi...


Että ihmiset voivat todeta tyydyttyneinä: juuri tuollaisissa perheissä, ei koskaan meillä.

sunnuntai 22. toukokuuta 2011

Sen kesän lopussa.

Kuljetan varovasti sormeani olohuoneen pöydällä. Kesän aikana siihen on kerääntynyt pehmeä tomukerros. Kivitaso on kylmä ja näyttää yksinäiseltä autiossa huoneessa. Pöly leijailee auringonsäteissä, jotka kurkistelevat sälekaihtimien väleistä. Taloa tyhjennetään.

Nostan katseeni seinälle, johon valokuvien kehykset ovat jättäneet haaleat jäljet.

Kuinkakohan nopeasti unohdan millaista oli kun oli koti.

Kävelen yläkertaan. Rappusten kaide on valkoinen, viaton. Lapsena luisuimme salaa kaidetta pitkin, vaikka äiti oli kieltänyt. Roikuimme kaiteiden välipylväissä, tungin pääni niiden raosta. Kiipesimme rappusten alle. Nuorena huolestuin jos reiteni eivät enää mahtuneet pylväiden välistä. Jouluna ripustimme kaiteiden päähän joulusukat, sieltä löytyi adventtiaamuisin suklaata, huonompina aikoina omena. Ajatuksissa päälimmäisenä viime kerta: tarrauduin kaiteesta kiinni, kirkuen, henkeni hädässä. Kirves viilsi päätäni toisella askelmalla. Sävähdän.

Mittaan yläkerran käytävää katseellani. Oma huone toisessa päässä. Tapettiin on jäänyt jälki. Meidän kotimme. Seinillä uudet muistot. Pikkusiskon huoneeseen meneminen puistattaa.

Astun äidin ja isän huoneeseen. Sänky on viety pois ja huoneen perä ammottaa tyhjyyttään. Pienenä kun näin pahaa unta hiivin yöllä äidin ja isän väliin. Usein pikkusisko oli jo siellä. Joskus äiti ja isä sanoivat, että tulee aika ahdasta. Silloin käperryin huomaamattomasti jalkopäähän. Ajattelin, että jos vain saan edes sormenpäälläni koskettaa äidin ihoa, olen turvassa kaikelta.

Katossa on tökerösti maalilla yritetty peittää verijälkiä. Siinä missä yöpöytä oli, on vain pieni pölykasa. Äidin kirjat poissa. Kyykistyn ja kuljetan sormeani parketilla. Tumman läikän kohdalta on puusta lähtenyt paloja. Käyn lattialle makaamaan. Hiljausuudessa vain huudot kuuluvat ajatuksistani.

Makaan ja toivon, että äidin iho olisi tässä.

torstai 19. toukokuuta 2011

Totta.

Yritän vetää kiinni farkkujen ylintä nappia. Mahani iho rytistyy housun napin ja kankaan väliin. Katson itseäni peilistä, juurihan nämä farkut menivät päälleni. Nämä viisi vuotta sitten ostetut. Tuijotan itseäni. Vaihdan takaisin harmaat verkkarit.

Noin kuukauden elin. Söin tryffelikastikkeessa kalaa trendikkäässä ravintolassa. Maistoin uusia jäätelöitä Esplanadin puistossa. Nukuin sopivasti pommiin. Ostin hyvää kahvia mukaan pienestä kahviputiikista. Tein paljon töitä. Tapasin kollegoita hienoissa tilaisuuksissa. Join itseni humalaan, useasti. Kävin lenkillä. Näin ihmisiä, nauroin, juttelin. Minulla oli mielipiteitä. Olin onnistunut. Olin löytämässä itsestäni jotain tärkeää. 

Sitten. Vain yhtenä samanlaisena aamuna; totaalinen välinpitämättömyys.

Lopetan yhdessä työssä. Lopetan toissa työssä. Katson opintorekisteriotettani: opintopisteitä kevätlukukaudelta nolla. Olen lihonut. Tukkaani ei ole värjätty. En olekaan tehokas tuottaja, menestynyt urbaani nuori. En näytäkään niin hyvältä kun viime viikolla luulin. En näytä mutta sillä ei ole väliä. Millä oli?

Käperryn tietokoneen ääreen ja alan naputtamaan päiväkirjaani. Kaikki ne sanat jotka työnsin hetkeksi kotiverkkareiden takataskuun, nakattuna sängyn alle. Alistuneena otan ne taas käyttööni, alan kirjoittaa elämästäni. Siitä mikä on totta.

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

Kotipiha.

Tasainen rytmi kuuluu naapurin pihalta. Välillä aidan takaa vilahtaa ponihäntä, kun trampoliini heittää tytön korkeammalle ilmaan. Äitienpäivä ja minä istun poikaystäväni vanhempien pihalla, kahvi kädessä, tietokone sylissä. Kohta poikaystäväni vaahdottaa kermavaahdon, asettelee lautaselle mansikat ja avaa pienen samppanjapullon, niin kuin joka vuosi. Minä seuraan sivusta. Aurinko lämmittää paljaita varpaitani, muistelen taas äitienpäivää, kun pikkusisko rakensi lumiukon meidän takapihalle. Iskä otti valokuvia ja meitä nauratti.

Olen edelleen käynyt äitienpäivänä haudalla vain kerran. Se oli inhottavaa. Mutta eilen iski kateus: "Miks me aina mennään sun porukoille?" tivaan poikaystävältäni bussissa matkalla hänen lapsuudenkotiin. "Ens vuonna mä haluun lähtee haudalle. Sä voit käydä moikkaan sun äitii vaikka joka ikinen aamu." En edes oikeasti halua haudalle. Ajattelen vain kuinka epäreilua. Katselen bussista ulos ja mietin äitiä. Kuinka äiti leikkii nukkuvaa äitienpäiväaamuna. Mietin äidin kasvonpiirteitä, ne eivät ole vieläkään hämärtyneet. Äiti on aina yhtä selkeänä, katsoo minua, niinkuin äidit katsovat lastaan:  rakastavasti, hyväksyen, ylpeänä. Ei ole samanlaista hyväksyntää. Yhtä pyyteetöntä. Ehdotonta.

Nyt istun vieraalla pihamaalla. Tutulla, mutta ei kuitenkaan omalla. Tunnen jo nämäkin nurkat, tiedän mitä on vajan vieressä, missä on piilotettuna haravat, mihin nostetaan talven jälkeen puutarhatuolit. Mutta en tiedä, missä on kasvanut kuusi kymmenen vuotta sitten, ovatko muurahaiset kiivenneet sankoin joukoin sen runkoa pitkin. Mihin pystyi rakentamaan majan parhaiten. Minkä pensaiden välistä pääsi livahtamaan naapurin puolelle. Minkä kukkapenkin äiti aina kitki ensimmäisenä.

Lapsuudenkoti, kävelen joskus sen ohi kotipaikkakunnallani käydessäni. Se tuntuu kummalliselta. Että se on jokun toisen. Jonkun toisen majat, kaiverrukset puunrungossa. Minulta se vain katosi. Yhdessä yössä. Äitienpäivät, haravointi, ja naapureiden kanssa jutustelu. Nostan etupihan rajalta lehden ja tunnustelen sitä. Katson taloa, se on niin samanlainen. Katson makuuhuoneeni ikkunaan, tutkin alakerran ulkoseiniä. Onko joku muukin repinyt kivijalasta taskuun kiiltävimpiä kiviä, vaikka äiti kielsi. Sama ränni on vieläkin vinossa. Puristan lehteä kädessäni. Se on meidän. Oli. Huomaan kuinka joku on ikkunassa ja lähden nopeasti kävelemään poispäin talolta. Tiputan lehden matkalla.

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Pakoreitti.

Havahdun kun naapurin ovea hakataan. Ovikello kiertyy kiivaasti ovessa ja miehen ääni käskee lujalla äänellä avaamaan. Ennen kuin avaan silmäni, käyn automaattisesti läpi päässäni pakosuunnitelman. Se jälkeen vilkaisen kelloa: 03:45. Kuulostetelen käytävää vielä hetken ja annan järjen vallata ajatukseni: baarin sulkemisaika, humala, ala-kerran alkoholisoitunut vanha herra... ei varmaankaan hengenvaaraa. Ovea hakattaan, ovikello vinkuu käytävässä, mies toistaa käskynsä ja kiroilee. Käyn vielä kuitenkin läpi mielessäni käsiaseiden mahdollisuuden, puukotuksen, mies tulee ovestamme kirveellä läpi, pitäisikö soittaa poliisit... 
Makaan paikoillani ja hengitän hiljaa. Kuulen kuinka ovi avautuu ja äänet vaimenevat. Odotan vielä hetken. Nousen ja kävelen keittiöön. Adrenaliini on vienyt yöuneni, todennäköisesti taas muutamaksi tunniksi. Sitä paitsi minulla on nälkä.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

Palaset.

Kaivan kassiani ahdistuneena. "Voi paska, mun kännykkä jäi. Hei voikko soittaa siihen nyt heti!" Sykkeeni alkaa nousta. Käteni tärisevät kun nostelen tavaroita ulos laukustani bussipysäkin penkille. Bussi tulee muutaman minuutin päästä. "Sinne se jäi sun työpaikalle. Voi vittu." Poikaystäväni päättää kokeilla, jos ehtisi ennen bussin saapumista juosta hakemaan kännykkäni. Tai ei, hän ei päätä, huudan hänelle: "Haekko nyt sen saatanan kännykän!" Huudan ja en enää välitä muista, puristan käsiäni nyrkkiin. Sitten näen jo bussin, näen ja romahdan. Alan itkeä. "Me ei ehditä. Voi vittu!" Poikaystäväni kävelee takaisin vierelleni: "Älä nyt, kohta tulee seuraava." Mutta minä vain itken. Itken holtittomasti ja kirjoilen lujaan ääneen. "Kun mä en jaksa..." En jaksa odottaa, en jaksa olla, en jaksa kävellä hakemaan kännykkää, en jaksa kaivaa avaimia taskusta ja avata ovea, en jaksa nostaa kännykkää työpaikan pöydältä ja laittaa sitä taskuun. Ennen kaikkea en jaksa enää olla, tehdä yhtään mitään.

En ole jaksanut kirjoittaa ylös työtuntejani, en ole jaksanut painaa sitä print -nappulaa ja täyttää listaa, en jaksa viedä sitä toimistolle, jotta saan palkkaa. En ole jaksanut periä takaisin takuuvuokraa, joka piti palauttaa jo puoli vuotta sitten. En jaksa vastata puhelimeen. En jaksa hymyillä kassaneidille.

Nyyhkytystä illalla, koska vessan ovi ei toimi. Huutoa työhuoneella, koska joku sanoi väärän asian vanhemmistani. Hysteeristä itkua, koska poikaystäväni vastaa tyhmästi tekstiviestiini.

Tänään terapeutti sanoi, että kannattaisi ottaa vähän lomaa tavallisista hommista. Kun on tässä muutenkin tätä työtä tehtävänä. Selailen hermostuneena kalenteriani, joo-o, lomaa, lomaa, no mihinkäs sitä, tossa on yks päivä, ja joo tuolloin voin olla iltapäivällä lomalla... Oma vika, miten taas ajauduin tähän. Se vaan on niin helppo täyttää elämänsä kiireellä, ja olla niin kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Vaan sitten tulee romahdus. En halua olla se ihminen, joka itkee lohduttomasti ruokakaupassa, koska avokadot on loppu ja huutaa poikaystävälleen puhelimeen, että nyt niitä on saatava jumalauta. Ja raivoaa ystävilleen, herraisä ystävilleen, enpä ole ennen niin kapealle itseäni pakottanut.

Kysyn terapeutilta: selivääkö tästä, pystynkö tasapainoilemaan näiden arkisten vastoinkäymisien ja menneisyyteni kanssa? Voiko minulla olla normaalia elämää? Vai vetäytyvätkö kaikki kovia kokeneet ihmiset jossain vaiheessa, piiloon ja taka-alalle yhteiskunnassa? Koska eivät pysty normaalisti reagoimaan pitkiin jonoihin ruokakaupassa, kaatumiseen jalkakäytävällä. Eivät halua aiheuttaa kohtauksia muiden keskellä. Pitääkö minunkin vetäytyä?

"Ei pidä, kyllä sinä selviydyt." Vedän syvään henkeä. Ok. Näin helppoa se on, kun joku vaan sanoo sen ääneen. Päätän selviytyä, siis. Menen kotiin ja alan karsia menemisiäni. Tänään en tee mitään. Ja huomenna otan taas elämäni haltuun.

torstai 31. maaliskuuta 2011

Elämä.

Uskallan vasta nyt paneutua äidin kuolinsyyselvitykseen. Vaan en sittenkään. Siirrän katseeni paperista harmaaseen senään ja jään tuijottamaan sitä sekunneuksi, minuuteiksi. Seinässä on maalista kuivunut pieni möykky. Se tuntuu vieläkin liian pahalta. 

Kirjotin tänään sähköpostia kaikkien isojen puolueiden johtajille mielenterveystyöstä Suomessa. Yksi vastasi. 

Katson ihmistä kadulla. Häviämme kaikki toistemme sekaan. Mihin minä lopun ja mistä alkaa toinen?

Päässäni on äidin haavoittuneet kasvot ja kädessäni vaateliikkeeseen palautettava paita. "Joo, oota on mulla kuitti." Hymyilen. 

Kuinka moni muu, mietin. Ja kuka meistä on tässä tulevaisuudessa: kuittia ojentamassa, ostamassa uutta paitaa, sopivaa kesälle, ja miettii, onko huomenna enää järkeä laittaa sitä päälle. Mutta ostaa kuitenkin. Elää elämää eteenpäin. Onnesta ja surusta sekaisin samaan aikaan.

Vetoan teihin äänestäjät, päättäjät, ihmiset.

Luen uskomatta toistamiseen, mitä tutkintapöytäkirjassa sanotaan: "Ei mielisairauteen viittaavaa." "Äidin hoitoonmenoa tuetaan." Mitä ihmettä? Luen ja luen. Vaan ei se muutu. Miten onkin voitu arvioida niin väärin? Miten monen psykiatrin tapaamisen jälkeen vieläkin luullaan, että perhe on vain ylihuolehtivainen, ei pojassa mitään vikaa. "On ulkoselta olemukseltaan siisti." "Ei merkkejä mielenhäiriöstä." "Masentunut." Masentunut? Suomessa on vain yksi mielisairaus: masennus. Ja masennukseen on lääkkeet. Masennus parantuu kun siihen on lääkkeet, kaikki ovat joskus masentuneita, masennus on helppo diagnoosi. Entä persoonallisuushäiriö, entä skitsofrenia? Me maallikkona äidin kanssa oltiin jo tultu tähän tulokseen, mutta mistä me läheiset mitään tiedetään. Äiti toistaa kuin rikkinäinen levy, eri tapaamiskerroilla, eri psykiatreille: "Poika on itse täysin kykenemätön hakemaan apua." Mutta kukaan ammattilainen ei näe hänessä mitään vikaa. 

Yksityinen psykiatri, sellaiseenhan otetaan yhteyttä kun kunnalla ei ole aikaa paneutua potilaisiin. Näppäilen hänen numeronsa kännykkään. Hän vastaa puhelimeen ystävällisesti. Sanon nimeni selkeästi. Hän pyytää vielä toistamaan sukunimeni ja minä painotan jokaista tavua. Hänen äänensä kiristyy. "Mitä asia koskee?" Mieleni tekisi heti huutaa: mikä sinua vaivaa?! Miten voit vieläkin olla samassa työssä? Nostat palkkaa hyvällä mielellä, jakelet masennusdiagnoosejasi, mikä helvetti meni pieleen?! Sykkeeni nousee.
"Veljeni oli asiakkaasi muutamia vuosia sitten." "Kyllä ...En voi kertoa hänestä mitään." "Mutta olen ymmärtyänyt, että jos tapaukseen liittyy rikos, vaitiolovelvollisuus raukeaa..." "Joo, en ole kyllä kuullut ikinä tuollaisesta, kiitos soitostasi." "Odota! Etkö voi kertoa mitään, minkälainen veljeni oli sillon?" "En. Kiitos hei." "Mutta! Oon vihdoinkin siinä vaiheessa, että haluaisin tietää..." "Onko sinulla ongelma?" Naurahdan: "No on mulla paljonkin onglemia, mutta voisitko kertoa miten..." "Voit kysyä asioita veljeltäsi itse." "En ole nähnyt häntä sen jälkeen ja siksi haluaisinkin..." "En voi kertoa veljestäsi mitään, mutta jos sinulla on ongelmia, voit varata ajan." Tämä särähtää korvaani, olen aina luulut että eettisesti toimiva psykiatri ei hoida saman perheen jäseniä. "Jos varaan ajan, voinko siellä kysyä veljestäni?" Hänen äänensä tiukentuu: "Silloinhan se koskisi taas veljeäsi. No niin, kiitos soitostasi." En osaa enää sanoa mitään, lopetan puhelun.

Turha soitto. Turha psykoterapeutti. Mikä tässä maailmassa on vikana? Mikä? Olen ravoissani, ei olisi pitänyt soittaa. Voiko tämä koskaan muuttua? 

Taas vaalit. Ketä kannattaa äänestää? Kuka on tärkeällä asialla? Tekisi mieli painattaa koko veljeni sairaskertomus Helsingin Sanomien kanteen. Ehkä silloin jokin asia liikahtaisi. Ehkä joskus joku ottaa tämän asiakseen. 
Ettei tällaista enää ikinä, ikinä, koskaan joutusi kukaan kokemaan.

keskiviikko 30. maaliskuuta 2011

kevät.

Tänään oli paskaa. Ulkona oli paskaa. Taivaasta satoi paskaa. Kuravellikeli.

Farkut likoavat lammikoissa, katuja ei näe. Jalassani on nahkaiset talvikengät. Kumpparit oli eilen, silloin kun oli kuivaa. Auto kaahaa ohi ja pyyhin lentävää kuraa naamaltani. Voi helvetti. Ei näin tapahdu kuin elokuvissa. Ainiin. Näin juuri tapahtuu.

Opettaja hymyilee koulussa. Korjaa kaikki virheeni. Kehun ja suositten hänelle teatteriesitystä, joka on meneillään, kun en muuta keksi puheenaiheeksi. Hän on nähnyt sen jo, totta kai. Hymyilyä. Irvistelyä. Päässä jyskyttävää vitutusta. Hymyilen itsekin. ...olenpa hassu. olenpa huono. kyllä, teen väärin lainaukset. kyllä, tuo oli väärin ymmärretty. aivan, yhdistelen vääriä asioita. en ymmärtänyt, niin aivan, mutta tämä teksti ei ole vielä valmis. olin juuri tulossa siihen. aivan aivan. veit sanat suustani. OLIN JUURI SANOMASSA SEN!!

"Mutta, tyttöseni, ei kannata palauttaa keskeneräisiä kirjoituksia saadakseen ohjausta." Ärsyttää. Haluaisin olla riippumaton, kaikesta. Mutta en ole.  Opettaja hymyilee, ojentaa minulle paperinipun takaisin: ”Minä tiedän että selviät tästä Laura”. ”Minä myös” vastaan ja nyökkään reippaasti. Vaikka tiedän, että ette te tiedä. ETTE TE TIEDÄ! ettetetettete...

Astun isoon kuralätäkköön ja kengän sisään imeytyy vettä. Varpaissa tuntuu inhottavalta. Takki liimautuu selkään kiinni. On hiki ja kylmä samaan aikaan. Kuraa ja harmaata ajatuksissa. Ilmassa leijuu lujaäänistä pätkiin leikattua ulinaa. Ihan kuin se haukkoisi henkeä. Autoja ajaa ohi kolme tunnelissa, jossa melu moninkertaistuu. Epämieluisia hajuja, makuja. Ratiseva hiekka kengän alla aiheuttaa vilunväreitä. Ulinaa, huutoa tiheämmässä tahdissa. Raastavaa katuporan ääntä edessä, rekka ajaa äänekkäästi ohi. Kevään äänet täyttävät ympäristön. Kaivetaan elämä esiin talven alta. Yhtäsoittoista huutoa. UAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA! Räjähdys. Onko se sittenkin päässäni? Saako itselleen nauraa hermostuneesti?

Samanlaista ääntä kuului kotiparvekkeella silloin kun lähelle rakennettiin Nokian isoa teknologiakeskusta. Äiti pesee kattiloita keittiössä, kuuluu pehmeää kolinaa pesuveden läpi. Ulinaa ja kolinaa. Korvat eivät tiedä kummalle puolelle kallistaa. Minä istun parvekkeen lattialla kuuntelemassa, muovinen ruohomatto jättää jälkiä kämmeniin. Havainnoin ulinaa. Jos keskittyy oikein tarkasti voi tuntua kuin koko ääni huojuisi. Se imee mukanaan. Mitä jos olisinkin rohkeampi? Menisikin ihan lähelle. Painaisin korvan kiinni maahan. Antaisin äänen viedä mukanaan.

Kohta on taas sellainen aika. Sen tuntee ilmassa. Samanlainen paine olkapäissä, sormenpäissä, päässä. Sama maa kaivautuu esiin. Samat punaiset jäljet paljastuvat lumen alta, ne jotka ei lähde kulumalla. Lastauslaiturin vieressä käynnistyy moottorisaha ja veren maku nousee voimakkaana suuhuni. Pakko päästä pois. Otan muutaman juoksuaskeleen. Sormikkaani tippuu kuralätäkköön ja minä jatkan matkaani.

torstai 24. maaliskuuta 2011

Muisto.

Odotan bussia kymmenen tunnin työpäivän jälkeen. Väsyttää ja on nälkä. Vieressäni heiluu ulkomaalainen mies tukavassa humalassa. Ärsyynnyn. Kaivan kännykän turhautuneena ja alan lukea lukemattomia viestejä. Täti, äidin pikkusisko on kirjoittanut: "Nukuin kesät murrosikäisenä kodin eteisporstuan vintillä, kun halusin pienissä tiloissa oman tilan ja paikan. Seinillä oli kaksi äitisi lyijykynäpiirrosta. Toinen oli Jimi Hendrix ja toinen, jota ensin luulin Jeesukseksi, oli Jukka Tolonen. Ihana ja taitava äiti sulla!" Katson näyttöä ensin pitkään ja sitten naurahdan hiljaa, pian äänekkäämmin. Lämmin tunne kietoutuu ympärilleni, toiselta puolelta ikävä. Mutta ennen kaikkea lämmin. Unohdan nousta bussiin. Ajattelen äitiä ja hymyilen. 

Äiti. Minulla on ikävä sinua, kumpa voisit itse kertoa minulle itsestäsi lisää. Kuka oikeastaan olit, olet? Mitä teit? Mikä sinua ärsytti? Mikä sai sinut nauramaan? Meille jäi liian vähän aikaa tutustua. Jimi Hendrix, no en kyllä olisi arvannut sen musiikin perusteella mitä myöhemmin kuuntelit.

Bussissa annan muiston täyttää minut kokonaan. Rakennan siitä kuvan, näen äidin polviltaan lautalattialla, piirtämässä. Onkohan piirustuksen malli lehdestä? Näen äidin ja tarkastelen häntä. Yritän oppia tuntemaan. Hyvä olo jatkuu kotiin asti. Hyvät muistot. Alan heti kirjoittamaan. Mitä jos muistot häviävät? Kietoudun muistoihin tieukemmin, vaalin niitä, en halua päästää irti. Sukellan niihin. Ne ovat arvokkainta mitä minulla on. Ne ovat kaikki mitä minulla on. Äiti tule lähemmäksi. Puhelin soi taustalla. Kuva äidistä hälvenee. Äiti älä mene. Äiti!

Makaan käpertyneenä sängyssä ja huudan. Itken lohduttomasti. Ja huudan, huudan äitiä.

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

Japani.

Istun ratikassa. Katselen ihmisiä. Japanilaisia. Aasialaisia. Aasialaisten näköisiä ihmisiä. On kuulemma jeesustelua kantaa huolta Japanista, on meillä omatkin ongelmamme. Mutta minä kannan. Näen ihmisiä uutisissa ja ahdistus nousee kurkkuuni. Näen ihmisiä ratikassa ja ahdistus valuu jalkoihin. Näen ihmisiä ja pelkään mitä kaikkea he ovat joutuneet kokemaan. Vieressäni miehellä on kauniit beiget sukat, jotka näkyvät lämpimänruskeiden samettihousujen suusta. Tyylikäs takki. Rattaissa vieressään kaunis lapsi, puettuna iloiseen haalariin. Hän leikkii lapsensa kanssa. Lapsi nauraa rattaissa, joka kerta kun miehen sormi koskettaa hellästi lapsen nenää. Ja minä itken. Itken tätä maailmaa. Hyvässä ja pelossa.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Kotona.

Jokin viileä osuu minua selkään. Tuntuu kuumalta. Tuntuu kummalliselta. Silmissäni sumenee sekunnin murto-osaksi. Tuuperrun maahan polvilleni. Yritän ottaa seinästä tukea. Käteni haparoivat ilmaa ja olo tuntuu raskaalta. Tapetti tuntuu polttavalta. Parketti on tahmea ja lämmin. Käännyn ympäri lattialla. Kaikki on sekavaa, hidasta, hillittyä, kaaoottista. Äidin ja Isän tuskanhuudot käytävän toisessa päässä. 

Jalkani eivät liikahdakaan ja istun hölmistyneenä huoneeni edessä lattialla. Päässä suhisee. SHHhhuuuuuuuuuuuuuSHHHHHHHH. Kuin television lumisaderuutu. Nojaan taaksepäin ja kohotan katsettani.

Aluksi näen vain tummia läikkiä kunnes huomaan, että joku seisoo suoraan edessäni. Hän pitää kaksin käsin kiinni kirveestä kohottaen sen  päänsä päälle ottaakseen vauhtia. Katson häntä, hänen silmiin. Ne ovat täynnä keskittymiskykyä. Hänen koko kehonsa on keskittynyt. Silmät mustat, katse tyhjä, tuskainen, kummallinen. Kieli keskellä suuta. Katson häntä hetken, hetki tuntuu pitkältä. Tämä lyönti, tämä on ratkaiseva lyönti. Ilma katkeaa ja tunnen tömähdyksen koko kehossani. Aavistan osuman kallossani ja jotain, kuumaa painetta käsivarsissani. Yrittäessäni torjua. Hän hätkähtää hetkeksi, hän ei ollut varautunut vastarintaan. 

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Mustia banaaneja.

- maksapala 300g
- sipuli
- ruisleipää, paahto, sämpylä
- kinkku
- hedelmät
- kananmunat
- pekoni
- kissanhiekka
- mehu
- maito
 -salaatti + vihannekset

Nuhjunen paperi on yksi tärkeimmistä muistoistani. Repäistyn kirjekuoren reunaan kirjoitettu. Löysin sen äidin ostoskassista, vanha kanvas on palvellut perhettämme hyvin. Käytän sitä itse edelleenkin, nyt perheen ruokaostokset ovat muuttuneet läppäriin ja omenoihin. Mutta sen olalle vienti muistuttaa siitä kun oli perhe. Isompi perhe. Piti aina ostaa muovikasseja vielä äidin kassin kaveriksi.

Ostoslista on kirjoitettu lyijykynällä. Tutkin a:n kaarta, k:n silmukkaa, painan ne kaikki tiukasti mieleeni, niin, että ne säilyisivät ikuisesti. Äidin käsiala. En halua unohtaa sitä. Minulla on ikävä sitä, äidin muistilappuja. Keltainen lappu jääkaapin ovessa: muista laittaa kana uuniin. Pahvi taitettu kaurapuuropakkauksen kulmasta: osta pakastevihanneksia.

Ostokset ihan tavallisesta elämästämme. Kyseessä on ollut viikonloppu, minä olen tullut kotona käymään. Ei meillä muuten tuota mehua ja pekonia. Se oli sunnuntaiaamuyö kun äiti ja isä kuoli. Ruoat pilaantuivat pöydillämme seuraavan viikon ajan. Jääkaapissa homehtui leikkeleet. Banaanit tuotiin lähes mustana sairaalaan, veli kävi kotoa hakemassa.  Ei halunnut mennä makuuhuoneisiin, vaan kävi Prismasta ostamassa pikkuhousuja minulle ja siskolle. Muistan kun banaanit tuotiin. Mietin kuinka voin ikinä palata tuohon taloon. Taloon, jossa on niin tyhjää ja hiljaista. Johon on muuttanut kuolema. Jossa ruoat pilaantuvat, pyykit alkavat haista pesukoneessa. Johon pöly laskeutuu pahaa aavistamatta. Veri on imeytynyt parketin rakoihin. 

Poliisit ovat teipanneet etuoven, näin lehdestä kuvan. Meidän koti. 

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Hiihtämässä poikaystävän kanssa.

Pakkanen muuttuu lämmöksi kun poikaystäväni tulee kuiskaamaan niskan iholle: "mitä se täti sano?" "Ei mitään, meinasi kuulemma kaatua, paljon havuja laduilla." Aurinko paistaa silmiimme kun yritämme tihrustaa toisiamme säteiden läpi. Juomme pillimehua, ja katsomme kun kevät vie joen jäitä mennessään. Sukset nojaavat kaidetta vasten ja poikaystäväni olkapäistä nousee höyry. Tädistä tuli mieleen äiti. "Tiedäks mun pitää viedä sut joskus hiihtään sinne missä menin aina äidin kanssa, paljon enemmän mäkiä, paljon vähemmän hiihtäjiä tiukoissa trikoissa." Vaikka on tämäkin ihan hyvä. Kepeämpi reitti. Kaupunkiympäristössä hiihtäminen on hiukan kepeämpää. 

Joskus ihmiset kysyvät minulta, miten pystyn elämään kaiken tämän jälkeen. En ole mikään supernainen, luulen että yllättävän moni pystyisi. Annan aikaa, otan aikaa, järjestän päiviä, jolloin en tee mitään. Kirjoitan blogia. Käsittelen asioitani. Mitä enemmän uskallan katsoa taakseni, sitä paremmin rohkenen kurkottaa tulevaisuuteen. En enää juokse kotiin bussipysäkiltä, peläten että minua seurataan ja pian murhataan, en ainakaan joka kerta. En enää epäile, että yössä ikkunan toisella puolella vaanii aina paha. Uskallan nukkua yksin kotona, en tarkista unen saapuessa vielä kerran pakoreittejä. Sykkeeni ei enää pomppaa, ainakaan niin paljon kuin aikasemmin, kun mökillä ystävien kanssa joku päättää tehdä polttopuut. 

Kirjoitan kaikesta pahasta, jotta uskallan elää.  Jotta voisin käydä töissä unettomien öiden jälkeen ja uskoa, että ne häviävät pikkuhiljaa. Jotta uskallan juoda itseni humalaan pelkäämättä että sekoaisin. Jotta minulla on voimia halata ystävää, joka on menettänyt läheisensä.

En kirjoita siksi, että en uskaltaisi kuopata meneitä vaan siksi että olen vihdoinkin tarpeeksi rohkea kohdatakseni ne. 

Enkä halua odottaa eläväni vasta prosessin jälkeen. Joskus sitten kun kaikki on käsitelty. En usko, että ikinä yht'äkkiä unohtaisin tämän kaiken. Enkä haluakaan.

Aion vastedeskin kirjottaa, ja aion vastedeskin elää tämän kaiken rinnalla. Se ei määritä minua, mutta se on piitänyt minulle uudet häilyvät ääriviivat. 

torstai 24. helmikuuta 2011

Heräämössä.

Herään. Heräämössä. Olen täysin yksin. Muut sängyt ovat tyhjiä, ohi kulkee muutama työntekijä. En saa ääntä. Kurkku on liian kuiva. Kieli tuntuu paperin palalta suussa. Minusta kuuluu vain käheää pihinää. Kuiskaus. Kauhu alkaa työntyä tajuntaani. Yritän sanoa jotain, ei ääntä.  Siinä hetkessä, siinä sängyssä, valkeissa lakanoissa, turvassa, sairaalan käytävillä, koskemattomana, todellisuus syöksyää aivohin. Koko pääni täyttyy pelolla. Tajuan. Tajuan mitä on tapahtunut. Paniikki valtaa vatsan, kädet, ajatukset. Ymmärrän koko kauheuden, ymmärrän miten olen tässä, sängyssä, liikkumattomana. Haluaisin paeta, juosta jonnekkin, haljuaisin kiljua, huutaa äitiä, mutta ainoa mitä saan aikaan on huulten liikutus, hento kuiskaus. u t t a k a a 
Yritän huutaa. Apua, äiti ja isä on kuollu! Auttakaa! Apua, apua!!! Yritän muodostaa sanoja, mutta ääntä ei lähde. Hoitaja kävelee ohitseni. Yritän nostaa kättäni pystäyttääkseni hänet, mutta kipu iskee vastaan. En pysty. Olen varma että kuolen. Niin paljon haluasin huutaa tuskaani ulos. Yritän ottaa jostain kiinni, mutta ei ole mitään, on vaan kova lakana, kylmä sängyn laita. Haluan käden, haluan äidin!

Vihdoinkin ohikulkeva lääkäri huomaa kun hädissäni auon suutani. Hän pysähtyy sänkyni jalkopäähän. " Äiti ja isä on kuollut. Auta." kuiskaan ja katson häntä peloissaan. Sydämeni hakkaa. Kerro että tämä ei ole totta. Lääkäri katsoo minua, ja alkaa itkeä. Hän sanoo: "tunsin äitisi." 
Minä en tunne lääkäriä, mutta hän itkee jalkopäässäni. Hän näyttää avuttomalta. Hän ei puhu mitään. Hän tuo minulle mukissa vettä. Itkee hiljaa. Ei sano mitään. Kauhu hautaa minut. Äiti ja isä ovat kuolleet. Suljen silmäni. Haluan unohtaa. Annan itseni valua takaisin nukutuksen tiedostomattomuuteen.

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Hiihtämässä äidin kanssa.

Hiihdän äidin takana. Lumi kohisee allamme ja kuuset huokaisevat sen painosta. Meitä ympäröi saapuvan illan hiljaisuus. Mietin mitä voisin tehdä äidin mieltä keventääkseni. Miten voisin jakaa sen taakan mikä näkyy hänen väsyneissä käsissä. Äidin selkä liikkuu kuin vedessä. Surullisia vetoja eteenpäin. Hiihdämme hitaasti, viipyillen. Kuin odottaen, että järven kierron jälkeen vastaus olisi meillä. Voisimme palata kotiin ja kertoa kaikille, kuinka asiat olisivat pian paremmin. Sellasia ovat meidän hiihtolenkit. Hiljaisia, hitaita ja huolen varjostamia. Puut kääntyvät meidän yllemme rungoissaan talven viima ja kevään aurinko samaan aikaan. Mitä me voimme enää tehdä? Aika menee eteenpäin, eikö voi auttaa jo niin pahasti eksynyttä? Miten me saisimme sitä hoitoa mitä haluamme? Vaikka hän ei aina tiedä haluavansa. 

Samassa aallossa äiti yrittää kannatella muutamia muitakin hukkuvia. Jos edes joku tarttuisi häneen. Samalla äiti hukkuu itse: jos edes joku taho vastaisi kirjeisiin, joku tekisi tilaa vastaanottolistoillaan, edes joku päättäjä sanoisi: kuuntelen sinua, kerro mikä hätänä. 

Hiihdän äidin rinnalle. "Mää voin yrittää taas soittaa sille." sanon, vaikka olenkin jo yrittänyt kymmeniä kertoja. "Jos se nyt vaikka sunnuntairuualle tulis."  Hänet haettiin, vaikka toisesta kaupungista. Vaikka hän ei olisi osannut tulla. Hänet haettiin, halattiin, pestiin pyykit, annettiin tilaa olla rauhassa, annettiin vapaus kaataa kaikki meidän eteemme; me siivoamme sotkun. Me autamme. Me emme koskaan käännä selkäämme. Mutta se ei enää riitä.
Jos vain löytyisi jokin paikka, jokin hoito, jokin osasto, joka avaisi ovet ja antaisi apua.

"Äiti, sää oot mulle tosi tärkee." "Niin sääki." Emme katso toisiamme. Me kaikki pelkäämme jo.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Kauhu-uni.

Istun autossa hänen vieressään. Pikkusiskoni makaa sylissäni ja puhuu sekavia. Seonnut pelosta. Silitän hänen otsaa, hän katsoo minua. Yritämme etsiä meille kaikille hoitopaikkaa. Olemme seisseet jonoissa, kulkeneet loppumattomia rappusia. Uni on murretuja värejä ja ahdistuneita raameja. Kukaan ei usko, että pikkusiskoni ei pärjää yksin. Minä en pärjää yksin.
Auto ajaa autiolla tiellä, yhtä äkkiä näen tienvarressa ruumiin. Ja toisen. Näen useita kuolleita ihmisiä maassa, ajamme hiljaa heidän ohitseen. Pikkusiskoni yrittää sanoa jotain mutta en saa siitä selvää. Kauhu hiipii selkärankaani pitkin. Käännän hitaasti katseeni häntä kohti. Näen kuinka mielipuolinen päättäväisyys kasvaa hänen silmissään. Hän riiputtaa kieltään ulkona ja katselee kiihtyneesti ruumiita ja meitä vuoronperään. Hän tulee lähemmäksi.  Tunkeutuu katsellaan syvälle kauhuuni. Huuto alkaa purkautua minusta. 
Ensin vaimeana, sitten täynnä pelkoa. 
Herään heti, mutta jatkan huutamista silti. Haluan olla varma siitä, haluan olla varma, että tämä painajainen ei ole tällä kertaa totta. Huudan, ulahdan, huudan poikaystävääni nimeltä. Hän herää ja kuiskaa nimeni. Hän puhuu minulle hassuista nalleista, kietoo käteni ympärilleni. Hän ei tunne tämän kauhun teitä. Hän sanoo shhh ja puhaltaa niskaani. Jännityn, sillä siltikin kauhu tunkeutuu kehojemme väliin, erottaa meidät. Olemme aivan kiinni mutta niin kaukana. Kuulen hänen hengityksen tasaantuvan. Kuuntelen sitä ja vaivun uudestaan samaan hirveään hetkeen.


Aamulla tiedän, minkälainen tästä päivästä tulee. Makaan sängyssä ja yritän saada kiinni elämästä lukemalla uutisia kännykästä. Menen liian myöhään suihkuun ja juoksen syömättä bussiin. Bussin tärinässä painan pääni ikkunaan ja suljen silmäni. Yritän saada vielä kerran levollista unta. Pysäkin vierestä haen kahvin ja työpaikalla sytyttäessä valoja yritän keskittyä kauhun sijasta päivän ohjelmaan. 
Istun pöytäni ääressä kuuliaisesti ja teen mitä pitääkin tehdä. En puhu paljoa. En syö koko päivänä töissä, unohdan. Istun koneen ääressä ja yritän unohtaa pelon.


Illalla tulen tyhjään kotiin ja annan kaiken olla hiljaa. Kokeilen. Syön keittoa, luen postit, hiljaisuus muuttuu painavaksi, soitan ystävälle, puhumme valokuvista ja jostain illan keikasta; en ole tulossa, olo on kipeä. Luen uutisia, pyörittelen sanoja koulutehtävässä. Koko ajan kehoni muistaa yön jännitteenä sormenpäissä, möykkynä mahassa. Keitän teetä. Voitelen keittiössä toista näkkileipää ja sitä murenee matolle. Silloin herpaannun, jalat pettävät alta, luisun jääkaapin ovea pitkin lattialle, kyyneleet valuvat paidan etumukselle ja itken ääneen. Itken lujaa ja tiedän että tästä painajaisesta ei voi herätä. 

tiistai 8. helmikuuta 2011

lääkkeet!

Sairaalassa alan saamaan lääkkeitä. Eri kokoisia. Eri värisiä. Sieltä muistan lähes kaiken, paitsi siirron heräämöstä osastolle. Todennäköisesti sillon saan entistä vahvempia rauhoittavia, ettei paniikki häiritsisi toipumista, heräämistä todellisuuteen ja kipuun. 
Saan lääkkeitä eri asioihin. Saan kaikkea tuplasti. Kipu, ahdistus ja unettomuus on helppo korjata. Todellisuuden taju, se vähän vaikeampaa.

Lääkkeet saapuvat aina vaaleanpunaisissa pienissä muovisissa purkeissa. Jostain syystä säästän ne kaikki, laitan mukit sisäkkäin sairaalasänkyni vieressä olevaan pöydän laatikkoon. Sillon tällön myöhemmin kotona nostan esiin lähes metrinkorkuisen purkkitornin ja mietin kuinka paljon lääkkeitä voi syödä muutaman päivän aikana.


Poistun sairaalasta apteekin kautta. Apteekissa ojennan reseptinipun tytölle tiskin takana. Tätä aamuisin. Tätä iltaisin. Tätä kipuun. Tätä paniikkiin. Tätä ahdistukseen. Hyvä niin. Tabletti sulaa kielelläni ja mieleni muuttuu läpinäkyväksi. Antakaa minun nukkua.


Kuukausien jälkeen alan miettimään mitä pitäisi jättää pois. Tehdään suunnitelmia, joissa ei pysytä. Nukkuminen onkin yllättävän vaikeaa. Ahdistus tulee kuristamaan kurkkuun. Mahaan sattuu. En halua ikinä nousta. Lääkkeet vaihdettaan vahvempiin, ihan sama mulle mitä, kunhan saan henkeä.


Muutaman vuoden päästä alan taas vähentämään lääkkeitä. En tajua miten olen voinut herätä rauhoittavien jälkeen voimatta pahoin. Ahdistuneena pilkon leipäveitsellä ympyränmuotoista pilleriä vieläkin pienempiin osiin. Mitä vähemmän lääkkeitä syön, sitä sekavammaksi ne minut saa. Aamulla hoipertelen keittiöön ja kaadan kahvia kupin reunan ohi. Avaan toisen lääkkeen kapselin ja kaadan puolikkaan annoksen pientä vaaleanpunaista jauhetta kämmenelleni. Näistä ei edes tehdä miedompia versoita. Lääkelaboratoriota muistuttavat toimenpiteeni saavat itseni tuntemaan väärinkäyttäjäksi, likaiseksi. 


Olemme menneet mökille. Seuraavana päivänä alan voida pahoin. Tiedän, että en ole ottanut aamuista lääkettäni kahteen päivään. Ne ovat kotona. Hymähdän hermostuneena ja kroppani saa etovia sykäyksiä aivoista. Seuraavana päivänä makaan lattialla ja päässäni jyskyttää. Suu kuivuu. Ajamme lähikylän apteekkiin ja huokaan helpotuksesta kun liikkeen ovi kilahtaa astuessani sisään. Ojennan reseptin tädille tiskin takana. Hän sanoo korostuneella suomellaan: "tämä on ikävä kyllä tilaustuote." "..." Kuuma paine valuu käsiini. Tuijotan häntä. "...mut, mun on pakko saada ne. Heti. " Alan itkeä. Täti katsoo minua paheksuen. Kävelen takaisin autoon. Tärisen. "Meidän on pakko mennä kotiin."


Olen vihainen lääkäreille. Miksei tästä kerrottu? Kysyn vierotusoireista. Saan toteavia vastauksia; tällästä tämä on. Siinä menee aikaa. Voin pahoin kuukausia. 


Tänään aamulla puolitan tottuneesti lääkkeen. En ole ottanut sitä muutamiin päiviin. En edes huomaa sitä enää, mutta otan lääkkeen silti. Onneksi vain enää tämä yksi. Olen valmis kohtaamaan totuuden.

tiistai 25. tammikuuta 2011

Sairaalassa.

Makaan loisteputkien alla ja hoitajia pyörii ympärilläni. Poliisi seisoo taka-alalla ja ihmiset juoksevat vierestä. Hälinää. Huutoja: "Lisää uhreja!" Kysyn onko pikkusiskoni jo sairaalassa. Katselen ympärilleni. Lujaäänistä keskustelua, ihmisiä, valo silmieni edessä. "Katsoppa tännepäin" mieslääkri yrittää nähdä kasvoni. Makaan paikallani. Kipu alkaa valjeta minulle. Sattuu. Sattuu! SATTUUU! "Mun jalkoihin sattuu!" "Jalkoihin?" Lääkäri tikkaa päätäni ja katsoo minua hermostuneena. "Mitä niissä jaloissa..." "Ai täällä on tällänen palkeenkieli, kummassakin isovarpaassa." Hoitaja laittaa teipin. "Oot tainu juosta aika lujaa" Hän toteaa hiljaa. Mikä on palkeenkieli? Apua. Miks mun varpaisiin sattuu? Lääkäri näyttää väsyneeltä. "Kauan sää oot ollu töissä?" kysyn. Yli vuorokauden? Hei kannattaiskohan jonkun muun tikata mut? Lääkäri kiroaa hetken kun huomaa käyttävänsä väärää lankaa. Kuittaan hänelle siitä, naurahdan. Naurahdan. Missä muut. Nyt pitää soittaa äidin ja isän sisaruksille. Missä veli. Missä pikkusisko?  Huudan hänen nimeään. Toistan huutoni. Mitä jos.... En edes pysty ajattelemaan loppuun. Sydämeni ei lyö. En hengitä. Sitten pikkusiskoni vastaa huutoon heikolla äänellä. Ääni kuulu käytävältä. Vedän ilmaa keuhkoihini. Huudan häntä. Toistan hänen nimeään. Itken, vai itkenkö. Luulen, että itken. Mutta en tunne kyyneleitä. "Voitteks tuoda siskon tähän viereen?...Mut hei... voitteks niinku...siivota, putsata sen eka?" Aavistan. Pikkusisko työnnetään sängyllä eteeni. Hänen vaatteensa on veressä.  Hänen tukkansa on veressä. Osa hänestä on siteiden peittossa. Hän istuu sängyllä ja katsoo minua. Hän katsoo minua ihmeissään. Pelästyneenä. Minä katson häntä. "Äiti ja isä on kuollu." Pikkusiskoni naurahtaa. "Eikä ole..." "äiti ja isä on kuollut." toistan. En ole itsekään aivan varma. Mutta se huuto. Se huuto. Eivät voi olla elossa. Sanon hänen nimensä ja toistan vielä lauseen. "Sää valehtelet." "En." "Sää valehtelet. Ei se oo totta." "Äiti ja isä on kuollu, kuiskaan." Kuulen käytävällä kun lääkärit puhuvat, vievät miesuhria leikkaukseen. "Se on isä." Se on isä eikö ookki?" Hoitajat katsovat toisiaan, mutta eivät vastaa. "Se on isä, mää tiiijän et se on isä." "Se ei selviä, eihän..." Isä ei selviä. Tiedän sen. Ei sellaisen jälkeen.

Ei sellaisen jälkeen kukaan selviä.

Ihmisiä, lääkäreitä, poliiseja. Veli tuodaan luokseni. Hän on shokissa. Kerron hänelle. Kerron mitä tapahtui. En haluaisi puhua niin että pikkusisko kuulee. Soitan sukulaisille. Vastailen poliisin kysymyksiin. Annan lääkärin tikata vielä toisen haavan päässä. Vitsailen mieshoitsusta. Kysyn onko hän homo. Nauran. Hymyilen vielä matkalla leikkaussaliin.

Ei tämä ole totta.


torstai 20. tammikuuta 2011

Jäljet.

Hiihdän. Meren puolella on pimeää. Ladulle lankeaa himmeä valaistus ja lumi kohisee allani. On todella yksinäinen olo. Eilen oli syntymäpäivä. Aikaa kuluu. Ihmiset menevät eteenpäin. Tänään koulussa ystäväni kertoi osallistuvansa kevään publiikkiin. Mahaani kouraisi. Minä jään yksin. Jälkeen. Muut menevät ajan mukana. Minä olen jäänyt siitä. En osaa enää suorittaa. En jaksa.
Siiryn ladulta rikkomattomalle lumelle, jälkeeni jää kaksi kaunista viivaa. Ei mitään muuta. Merellä on pimeää. Kuulen hengitykseni, hiljaista. Kimmeltävä lumi ja kaksi viivaa. Peittyvät rauhassa lumen alle.

tiistai 11. tammikuuta 2011

Älä tule paha uni.

Istun vessanpytyllä, pesen hampaitani ja yritän vasemmalla kädellä avata rintsikoitani. Yksin kotona,  joten kaikki on tehtävä nopeaan. Välttelen peilejä. Yritän saada siitä kiinni kuinka väsynyt olen. Juoksen sammuttamaan valot keittiöstä. Välttelen ikkunoita. Pujahdan peittojen alle. Sanoivat ettei hiriviöitä ole olemassa. Valehtelivat.

Minä heräsin yöllä. Heräsin siihen kun äiti ja isä huusivat. Ensin huudot tunkeutuvat uneeni, pyörähdän levottomana sängyssä. Sitten tajuan että ne ovat totta. Miksi he huutavat? Huutaako pikkusiskonikin? Avaan oven makuuhuoneestani yläkerran käytävään ja astun kaksi hätäistä askelta eteenpäin. ”Mitä täällä tapahtuu!?’ kuulen jonkun kysyvän lujalla äänellä, paniikissa. Kuuma veri humahtaa sisälläni. Kysyjä olen minä itse. Aistin kuinka hän astuu ulos pikkusiskoni huoneesta minua kohti. Olen keskeyttänyt hänet.