sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Yes comments.

Pikainen ilmoitus: kommenttinne merkkaa minulle todella paljon. Laitoin kommentoinnin asetukset taas joka tapuksessa niin, että minun on tarkastettava ne ennen kuin ne ilmestyy blogiin. Jotenkin pelästyin, jos kommenteissa on jotain mitä en itse uskaltaisi julkaista. Tämän lisäksi vastaan kommentteihin epäsäännöllisesti ja  huonosti, se on aika vaikeaa, anteeksi siitä. Jotekin olen aina niin takki tyhjänä kirjoituksen jälkeen, tuntuu että minulla ei ole kommentteihin mitään järkevää lisättävää.

Mutta yleisesti haluan kiittää kaikkia lukijoita kannustuksesta ja kommenteista ja siitä kuinka jotkut ovat uskaltaneet kertoa omia kokemuksiaan täällä.

Tulee olo, että jaan tätä taakkaa ja olen onnellinen jos joku muu tuntee kommentoidessaan samoin.

Vilpittömästi kiitollisena,

kuolleen tytön päiväkirjan kirjoittaja.

7 kommenttia:

  1. Hei,

    haluan kertoa, että täällä on yksi, joka lukee. Aloin vastikään lukea tätä ja aion jatkaa lukemista. Sä kirjoitat ihanan ilmavasti. Sun tekstejä ei ole liian raskasta lukea, vaikka aihepiiri onkin raskas. Sun tapas kirjottaa aika lyhyesti ja käsitellä yhtä tai paria asiaa kerrallaan jättää lukijalle tilaa ajatella ja hengittää. Pidän myös siitä, että takaumien lisäks kirjotat paljon nimenomaan tämän hetken tunteista. Musta tuntuu, että se, että pystyt havaitsemaan, miltä susta tuntuu ja missä ajatukset menee milläkin hetkellä, kertoo aika hyvää. Uskon, että sä et oo juuttunu mihinkään yhteen kohtaan, vaikka ajatukset ja tunteet palaakin niihin samoihin aiheisiin yhä uudestaan.

    Kaikki paraneminen on hitaampaa kuin uskois ja toivois. Siitä huolimatta sitä tapahtuu jopa huomaamatta. Jonain päivänä vaan huomaa saaneensa takaisin jotain, minkä luuli kadottaneensa lopullisesti.

    Mut on suorastaan yllättänyt, että sun tunteet on niin samoja kuin kenellä tahansa ihmisellä vähän normaalimmassakin tilanteessa. Sulla ne vaan lienee intensiteetiltään eri tasolla kun monella muulla. Ja se, mihin asioihin tunteet assosioituu ja miten ne assosioituu toisiinsa, ja miten hallitsematonta tää kaikki on, on sulla varmaan erilaista. Ja kaiken tän taustalla tietysti itse traumatisoineen tapahtuman erityisyys ja suoranainen absurdius. Yleensä ahdistus- ja paniikkihäiriöistä ym. kärsivä ihminen voi koittaa helpottaa oloaan sillä, että omat pelot on "täysin epärealistisia". Sun tragediasi on, kuten itse sanoit, että pahin painajainen on totta.

    Nää on vaan hajanaisia mun omia ajatuksiani, joita on herännyt blogia lukiessa. Jatkan lukemista ja toivon sulle kaikkea parasta.

    VastaaPoista
  2. Niin kuin jo sanoin, mitään järkevää sanottavaa mulla ei tunnu tosiaan koskaan olevan kommentteihin. Aloin kuitenkin itkeä, kun tämänkin kommentin luin. Tuli olo, että joku jossain tuntee ja on olemassa niin kuin itsekin. Sitä on vaikea selittää. Kun tiedän tasan tarkkaan että en ole tarinallani ainutlaatuisessa elämäntilanteessa, ja kaikilla on oman kokoisensa ongelmat, mitään vähättelemättä. Olemme vaan niin surullisen yksin kuitenkin kaikki. Mutta sitten hetkittäin jossain syntyy yhteys. :)

    Kiitos.

    VastaaPoista
  3. Kiitos blogistasi! Löysin sen tänään ja olen lukenut osan teksteistäsi. En osaa sanoa mitään hienoja sanoja, mutta uskon että blogisi antaa jokaiselle lukijalleen erittäin paljon. Aihe on raaka, lohduton ja raastavan karu, mutta sinä ihmisenä olet tunteva ja mieleltäsi kaunis, vahva ihminen. Voi kun jotenkin voisi ottaa edes osan taakasta kantaakseen. Tsemppiä jokaiseen päivääsi ja kiitos että jaat ajatuksiasi.
    T. Andie

    VastaaPoista
  4. Hei! Kiitos blogistasi. Olet lahjakas kirjoittaja ja vaikka aiheesi ovat raskaita, eivät tekstisi silti ahdista. Toivon sinulle voimia ja tunnetta siitä, että elämä kantaa. Jostakin syystä jouduit kokemaan tuskallista asioita ja isoja menetyksiä. Ehkä pikku hiljaa saat jättää kokemasi taakse ja surusi helpottaa. Toivon elämääsi onnen hetkiä ja iloa. Hyvää kevättä! Minni

    VastaaPoista
  5. En halua sanoa mitään klisettä, että ymmärtäisin tuskaasi, koska en voi ymmärtää. En ole kokenut samaa helvettiä, mitä sinä. Ja jo tuo, että uskallan nimittää kokemuksiasi helvetiksi, tuntuu loukkaavalta sinua kohtaan. Vain sinä itse tiedät, miltä sinusta tuntuu ja on tuntunut.

    Minä toivon, että nyt voit hengittää helpommin. Blogisi löysin juuri, ja aion pysyä jatkaa sen lukemista.

    VastaaPoista
  6. (toivoisin tämän kommentin olevan vain henkilökohtainen)

    Hei!

    Tuntuu vaikealta kysyä tätä, sillä ymmärrän tämän olevan sinulle hyvin vaikea asia, ja toivon että vastaisit rehellisesti mitä ajattelet:

    Opiskelen TAMKin Elokuvan ja tv:n koulutusohjelmassa ja minun pitäisi tehdä parin minuutin lyhytelokuva näyttötyönä. Olen lukenut blogiasi ja minua kiinnostaisi käyttää otteita siitä työssäni. Tarkoituksena on tehdä runoelman kaltainen kuvaus fiktiivisen henkilön tuntemuksista, ja ristiriidoista traumojen ja arjen välillä, joten se olisi mahdollista toteuttaa hyvinkin anonyymisti ja spesifioimatta mitenkään mistä oteet on otettu. Levitysasioista voisi tarpeen mukaan keskustella erikseen.

    Samalla minua kuitenkin kiinnostaa todellisten ihmisten kokemukset, ja mielestäni ne tuovat syvyyttä kaikkeen taiteeseen. Siksi haluaisin käyttää kirjoituksiasi, sillä ne ovat niin todellisia ja sinulla on upea taito kertoa tuntemuksistasi koskettavasti.

    Pahoitelut jo etukäteen, jos koet tämän tungettelevana tai muuten epämukavana, ja ymmärrän täysin jos kieltäydyt. Jos haluat kysyä tai kommentoida tähän jotain, voit ottaa yhteyttä esim sähköpostitse (niementerri@gmail.com) tai en kyllä nyt keksi miten anonyymisti voi ottaa yhteyttä jos niin haluaa... (Mikäli yhteydenottoa ei tule, en tietenkään käydä mitään blogistasi)

    Kiitos kuitenkin, ja ihailen kykyäsi puhua vaikeista asioista!

    - Terri Niemi

    VastaaPoista
  7. Terri, et jättänyt yhteystietojasi, joten en voi vastata

    VastaaPoista