sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Joulu.

Aluksi tulee pakokauhu, henki loppuu. Se on ollut äidin ja minun lempi juhla. Valmistelut alkoivat marraskuussa. Lähdemme yhdessä ostamaan jolulahjoja, laitamme aina saman joulu-cd:n auton soittimeen ja nautimme oopperanlaulajan kauniista äänestä. Ajamme ruuhkassa, jota emme edes aina huomaa. Äidin kanssa. Kuljemme ihmismassojen välissä ja haaveilemme kauniisti koristellusta trendikkäästä kuusesta, mutta lopulta kotona ripustamme ne samat vanhat mustekynällä sotketut enkelit, rikkinäiset pallot, käpytontut, joista parta on jo irronnut. Piilotamme saman likaisen nallen yläoksille. Teemme kreppipaperirusetteja ovien pieliin. Piilotamme joulusukkiin suklaakarkkeja. Juomme glögiä,  nauramme pikkusiskolle, joka hakee hampaat kalisten jokukortteja postilaatikosta. Leivomme torttuja heti kun luumuhillot ilmestyvät kasoihin kauppoihin. Alamme suunnitella upeaa jolumenua, joka on kuitenkin joka vuosi sama. Jostain syystä vaikka kotimme ei ollut rauhan tyyssija, ei todellakaan, joulu oli rauhan aikaa. Se ei stressannut, se sai perheemme sulautumaan yhdeksi turvayksiköksi. Ulkopuolisella ajalla ei ollut väliä. Istumme vuorokauden ympäri yöpuvuissamme ja ratkomme tuhannen palan palapeliä. Uppoudumme kirjoihimme takan edessä ja vaihdamme niitä kun ne on luettu. Yöllä hiivin syömään joululimppua ja äitikin on siellä. Naurahdamme molemmat, hiljaisuudessa, sähkökynttelikön heikossa valossa. Aamulla sytytämme tuikut ja teen lumimyhdyn etupihalle. Älä tule vielä huominen.

Ensimmäinen joululaulu radiossa saa suuni kuivumaan. Joka vuosi yritämme. Ostamme samoja herkkuja,  kuuntelemme samat laulut, mimitoimme kodin joulua. Tuomme kuusen sisään. Syömme aamupuuron. Lumiukko televisiossa. Pakkaudumme autoon. Juttelemme niitä näitä, yritämme olla hauskoja. Kävemme kynttilämeren läpi ja asetamme omamme hautakiven juureen. Palelen, sisältä. Istumme taas veljelläni joulupöydän ääreen. Otan lasin viiniä ja tuijotan ulos. Mikään ei ole enää samaa.

Vaan pikku hiljaa, alkaa löytyä omat uudet ajatukset vanhojen seasta. Uudet koristeet. Uudet puheenaiheet. Uusi tulokas saa meidät kaikki nauramaan. Seuraan hänen vaateleikkejään, pois - päälle - pois - päälle. 

Ja kalkkunarulla, se onkin yllättävän hyvää. 

Kyllä se tästä.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Väsynyt.

Olen väsynyt. Nukun aika lailla kaiken vapaa-aikani. 

Käyn traumaterapiassa, kutsun sitä paskaterapiaksi. Se on vaan käsiteltävä jossain vaiheessa. Kaikki paska. Terapeutti on omistautunut. Terapeutti on käynyt paljon traummaattisia tapahtumia läpi asiakkaiden kanssa. Terpeutti ei ole naimisissa, hän antaa minulle numeronsa, jotta voin soittaa joululomalla. Nyökkään kiitokseksi, mutta en aio häiritä häntä. Olen helpottunut paskaterapiatauosta. 

Puhun aina ajasta ennen vanhempien kuolemaa ja vanhempien kuoleman jälkeen. "...Sen jälkeen kun vanhemmat kuolivat, muutin..." "...Siitä lähtien kun vanhemmat kuolivat olen syönyt vahemmän lihaa..." "...Se oli silloin kun vanhemmat olivat elossa..." Tapahtuma on jakanut elämäni kahtia. Se määrittää elämäni ennen ja jälkeen. Nyt tämä paskaterapeutti lisää aina lauseeseen "...ja kun sinä meinasit kuolla." Okei. En halua ajatella sitä. En ole ajatellut sitä. "Sen jälkeen kun vanhempani kuolivat --" "JA sinä meinasit kuolla." hän keskeyttää. Ärsyynnyn. "... niin, sen jälkeen lopetin koulusta stressaamisen."  "Ennen kuin vanhempani kuolivat --" "Ja sinä olit kuolla." "...äh, niin siis joo, sillon ennen olin todella omistautunut urheilulle..." Keskustelu jatkuu samalla tavalla.

ÄLÄ KESKEYTÄ. Älä kerro minulle että meinasin kuolla. Joo joo, tiedän, mut en halua ajatella sitä. En halua. Se tuntuu pelottavalta. Mitä minun sitten pitäisi tehdä elämällä? Jos olen meinannut kuolla, se pitää olla jotain... ainutlaatuista. "Jos on ollut lähellä kuolemaa, on vaikea palata taas elämään elämäänsä." hän sanoo. Helvetin totta. Kun olin sairaalassa, lääkärit sanoivat, että on ihme että olen elossa. Psykiatri sanoo että olen pelastunut ihmeen kaupalla. Sairaanhoitaja sanoo, että olen sankari. Kuuntelen tätä kauhuissani. Ja piiloudun elämältä. Jos elämäni on niin suuri ihme, mitä ihmettä sillä pitää tehdä? Voinko vaan olla keskinkertaisesti pelastunut? Voinko palata siihen samaan tavalliseen, ei niin ihmeelliseen elämään? Stressata tenteistä ja reisien paksuudesta. Hautaudun äidin ja isän kuolemaan. On niin helppo käyttää tekosyynä: "Ei mun tarvi olla hyvä koulussa koska äiti ja isä on tapettu." "Ei mun tarvi käydä lenkillä koska mulla ei oo äitiä ja isää." 

Helppo tapa vältellä elämistä. 

"Mä oon niin väsyny, voidaaks me lopettaa?" "Tottakai sä oot väsyny, sä oot niin väsyny koska oot meinannu kuolla."


Tarviiko mun elää, kun oon melkein kuollut? 

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Yes comments.

Pikainen ilmoitus: kommenttinne merkkaa minulle todella paljon. Laitoin kommentoinnin asetukset taas joka tapuksessa niin, että minun on tarkastettava ne ennen kuin ne ilmestyy blogiin. Jotenkin pelästyin, jos kommenteissa on jotain mitä en itse uskaltaisi julkaista. Tämän lisäksi vastaan kommentteihin epäsäännöllisesti ja  huonosti, se on aika vaikeaa, anteeksi siitä. Jotekin olen aina niin takki tyhjänä kirjoituksen jälkeen, tuntuu että minulla ei ole kommentteihin mitään järkevää lisättävää.

Mutta yleisesti haluan kiittää kaikkia lukijoita kannustuksesta ja kommenteista ja siitä kuinka jotkut ovat uskaltaneet kertoa omia kokemuksiaan täällä.

Tulee olo, että jaan tätä taakkaa ja olen onnellinen jos joku muu tuntee kommentoidessaan samoin.

Vilpittömästi kiitollisena,

kuolleen tytön päiväkirjan kirjoittaja.