torstai 25. marraskuuta 2010

Perutaan häät.

Miten vaikeaa on tehdä päätöksiä? Kun toinen puoli sanoo että millään ei lopulta ole mitään väliä. Mutta toinen yrittää siinä välissä, hampaat irvessä, olla onnellinen niistä asioista mistä normaalisti ollaan. Hengittää tätä samaa ilmaa muiden kanssa. Mutta sitten huomaakin, että se on täynnä saasteita ja paskaa. Ja hetkeksi päättää lopettaa hengittämisen. Kunnes puhelin soi, ystävän ääni, ja sitten sitä taas haluaa yrittää. Tehdään lapsia. Ei tehdä. Mitä tänne muita tehdään kuolemaan? Haluan olla yhdessä. En halua. Miksi haluisin satuttaa toista tällä kaikella? Nauraa ilosta ja itkeä kauhusta saman lauseen aikana. Raapia arpea selässä ja kokeilla kihlajaismekkoa. Dissosiaatiohäiriö. Se on kuulemma normaalia tässä vitun epänormaalissa elämässäni. 


Joka päivä. Joka päivä vanhempani murhattiin eilen. Mahaani sattui sairaalassa. Mahaani sattuu nyt. Olo oli huono sairaalassa. Olo on huono nyt. Trauma ei vanhene. Trauma vaan on. Lähellä, iholla, läsnä. 


Yritä siinä sitten selvitä kaikesta hengissä.



3 kommenttia:

  1. Ymmärrän hyvin, mitä tarkoitat dissosiaatiolla. Haluaisit mennä elämässä eteenpäin, mutta olet niin kiinni menneisyydessä, ettet tunne kykeneväsi. Ja sitten haluaisit löytää mielekkyyttä asioista, joista normaalisti mielekkyyttä löydetään, mutta kun kerran on kaikki niin totaalisesti järkähtänyt paikoiltaan, on mielekkyys kadonnut kaikesta. Ainakin toisinaan.

    Vaikka elämässä menisitkin eteenpäin, ei se tarkoita, että vanhat tapahtumat menettäisivät merkitystään tai että vanhempasi unohdettaisiin. Mutta kuinka sen itselleen vakuuttaisi?

    Iso hali <3

    VastaaPoista
  2. Olen useita vuosia kamppaillut traumaperäisen dissosiaatiohäiriön kanssa. Näinä vuosina pelko ja epävarmuus ovat olleet läsnä joka helvetin hetkessä. Alussa pelko ja ahdistus olivat kaikki, ei ollut muuta. Niiden osuus on kuitenkin pienentynyt vuosi vuodelta. Viime aikoina on tuntunut kuin ne olisivat vihdoin kokonaan poistumassa. Olen saanut kiinni elämästä, sellaisena kuin se on..ja ennen kaikkea turvallisuuden tunteesta. Ihmisten halaukset eivät tunnu enää kuristuksilta.

    Itsensä uudelleen rakentaminen on hidasta, mutta se on sen arvoista. Lupaan sen. Ja lupaan myös, että siitä vuosien matkasta jää käsiisi jotain todella arvokasta.

    VastaaPoista
  3. Voi rakas.
    Tosielämässä en osaa sanoa mitään järkevää. Kuten en nytkään. Sanat eivät riitä. Itken ja luen näitä kirjoituksiasi ja toivoisin voivani olla parempi ystävä. Olet rakas ja rakastettu -juuri sellaisena kuin olet. Koko paletti.

    Me olemme aina vierelläsi.

    ak

    VastaaPoista