keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Lujaa.

Juoksen. Juoksen henkeni edestä. Kukaan ei tiedä miltä se tuntuu, jos ei ole itse juossut kuolemaa pakoon. Se maistuu vereltä, kesäyöltä, kuivalta, karkealta, hiljaiselta ja keskittyneeltä. Jalkapohjistani kuoriutuu nahkaa irti kun ne osuvat kovaan asfalttiin. Juoksen kymmen, kaksikymmentä, sata metriä. Ohitan monta taloa. En halua mennä heti naapuriin, mitä jos murhaaja seuraa minua, hän saa minut heti kiinni. Juoksen ja huudan. Huudan apua. Kiljun. Niin kuin mauttomissa elokuvissa, niin kuin painajaismaisessa unessa. Ei tämä ole totta. Ei ole. Katson alas päin itseäni, silmäni sumentuvat, otan harha-askeleen. Miten voin nyt horjahtaa?! Terästäydyn ja juoksen lujempaa. Katson kenen pihassa on autoja, kuka olisi kotona, kenen luokse kannattaisi mennä. Juoksen ja tunnen sydämeni hakkauksen päässäni. Huomaan jotain lämmintä valuvan pitkin jalkojani ja suustani tulee verta. En välitä. Juoksen. Lujaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti