tiistai 16. marraskuuta 2010

Korjaa minut.

Korjaa minut elämä. Tämä päivä ja olen ehjä. Juoksen ohi yksinäisen kengän. Astun mutalammikkoon. Liikuminen auttaa jaksamaan, jotain sellaista luki jossain. Minä alan paeta pääni sisällä murhaajaani. Jokeen on tippunut joskus ihmisiä. Olen ihan varma siitä.


Konsertissa edessäni oli kaksi tyhjää penkkiä. Kuinka monta jäi kotiin, sen takia että jotain kauheaa on tapahtunut? Itse annoin silloin lippuni eteenpäin. Sairaalasta ei voi lähteä kuuntelemaan populaarimusiikkia.


Kadulla kulkee ihmisiä. Onkohan tuo raiskattu joskus? Miksi mies huutaa takanani saatanaa? Kuka sekoaa seuraavaksi? Älä istu viereeni ratikassa. Pelkään sinua.


Pikkusiskoni soittaa. Joka toinen puhelu itkua, joka toinen jotain muuta. Itken mukana. Joka päivä. Mutta se ei ole helpottavaa itkua. Se vetää syvemälle ahtaaseen oloon, repii muistot esiin. Se oksettaa. Jätän ruokani syömättä. 


Auta meitä.

2 kommenttia:

  1. Voi rakkaat lapset, kunpa voisinkin teitä auttaa, se että itken täällä itsekseni ei teitä auta, jospa voisin ryhtyä teille vara-äidiksi. Olette ajatuksissani ihan joka ikinen päivä!

    VastaaPoista
  2. Enkelit teitä auttakoon! Lämpöisiä ajatuksia ja kaikkea lohtua lähettää teille äiti, joka on menettänyt vuosi sitten aikuisen poikansa ja joutuu nyt elämään surun ja pohjattoman ikävän kanssa.
    Niin yksin olemme lopulta tässä maailmassa...

    VastaaPoista