torstai 25. marraskuuta 2010

Perutaan häät.

Miten vaikeaa on tehdä päätöksiä? Kun toinen puoli sanoo että millään ei lopulta ole mitään väliä. Mutta toinen yrittää siinä välissä, hampaat irvessä, olla onnellinen niistä asioista mistä normaalisti ollaan. Hengittää tätä samaa ilmaa muiden kanssa. Mutta sitten huomaakin, että se on täynnä saasteita ja paskaa. Ja hetkeksi päättää lopettaa hengittämisen. Kunnes puhelin soi, ystävän ääni, ja sitten sitä taas haluaa yrittää. Tehdään lapsia. Ei tehdä. Mitä tänne muita tehdään kuolemaan? Haluan olla yhdessä. En halua. Miksi haluisin satuttaa toista tällä kaikella? Nauraa ilosta ja itkeä kauhusta saman lauseen aikana. Raapia arpea selässä ja kokeilla kihlajaismekkoa. Dissosiaatiohäiriö. Se on kuulemma normaalia tässä vitun epänormaalissa elämässäni. 


Joka päivä. Joka päivä vanhempani murhattiin eilen. Mahaani sattui sairaalassa. Mahaani sattuu nyt. Olo oli huono sairaalassa. Olo on huono nyt. Trauma ei vanhene. Trauma vaan on. Lähellä, iholla, läsnä. 


Yritä siinä sitten selvitä kaikesta hengissä.



maanantai 22. marraskuuta 2010

Talvi.

Kävelen kouluun kuulokkeet korvilla. Samaa reittiä kuin aina. Kaksi kappaletta ja olen linja-autoaseman kahvilan kohdalla. Siinä ei ole kukaan tehnyt parastaan. En ikinä joisi kahvia sellaisessa kahvilassa, jossa päivän tarjous on tussattu pysyvästi ikkunaan. Ikääntynyt, lihava mies katsoo minua kuraisen ikkunan läpi. Pysähdyn. Tuijotan miestä, pölyhiukkaset leijuvat hänen kahvinsa päällä. Ajatukseni siitä mitä aina ajattelen ottavat yhden harha-askeleen: Kuinkakohan kauan hän on istunut siinä?

Päässä soi tällä kertaa lempeä musiikki. Ilma on täydellinen, sellainen kuin aina hyvissä lauluissa. Joki on umpijäässä ja lumi sanoo narsknarsk. Kävelen nopeaan ja poskissa tuntuu viiltävänä kylmä tuuli sillalla. Siristän silmiäni auringonpaisteessa. Kuinka lujaa pitää lyödä, että saa ihmisen rikki kirveellä? Kauniina pakkasaamuna ihmisten kävellessä ohitse isän huuto kuulostaa epätodelliselta korvissani. Kuka tietää miten ihminen teurastetaan? Se ei kuulosta kauniilta. Ei kimeältä kiljunnalta. Se kuulostaa siltä kuin joku repisi sisälmyksiä irti vatsasta. Se kuulostaa karhealta ja vihaiselta. Ennen kaikkea vihaiselta. Se huuto ei lähde vaikka käännän musiikin täysille. Vihaa ja pelkoa.

Saavun koululle, ostan kuumaa höyryävän kahvin ja varistan ajatukset päästäni. Hymyilen koulukavereille: "Huomenta"

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Lujaa.

Juoksen. Juoksen henkeni edestä. Kukaan ei tiedä miltä se tuntuu, jos ei ole itse juossut kuolemaa pakoon. Se maistuu vereltä, kesäyöltä, kuivalta, karkealta, hiljaiselta ja keskittyneeltä. Jalkapohjistani kuoriutuu nahkaa irti kun ne osuvat kovaan asfalttiin. Juoksen kymmen, kaksikymmentä, sata metriä. Ohitan monta taloa. En halua mennä heti naapuriin, mitä jos murhaaja seuraa minua, hän saa minut heti kiinni. Juoksen ja huudan. Huudan apua. Kiljun. Niin kuin mauttomissa elokuvissa, niin kuin painajaismaisessa unessa. Ei tämä ole totta. Ei ole. Katson alas päin itseäni, silmäni sumentuvat, otan harha-askeleen. Miten voin nyt horjahtaa?! Terästäydyn ja juoksen lujempaa. Katson kenen pihassa on autoja, kuka olisi kotona, kenen luokse kannattaisi mennä. Juoksen ja tunnen sydämeni hakkauksen päässäni. Huomaan jotain lämmintä valuvan pitkin jalkojani ja suustani tulee verta. En välitä. Juoksen. Lujaa.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Korjaa minut.

Korjaa minut elämä. Tämä päivä ja olen ehjä. Juoksen ohi yksinäisen kengän. Astun mutalammikkoon. Liikuminen auttaa jaksamaan, jotain sellaista luki jossain. Minä alan paeta pääni sisällä murhaajaani. Jokeen on tippunut joskus ihmisiä. Olen ihan varma siitä.


Konsertissa edessäni oli kaksi tyhjää penkkiä. Kuinka monta jäi kotiin, sen takia että jotain kauheaa on tapahtunut? Itse annoin silloin lippuni eteenpäin. Sairaalasta ei voi lähteä kuuntelemaan populaarimusiikkia.


Kadulla kulkee ihmisiä. Onkohan tuo raiskattu joskus? Miksi mies huutaa takanani saatanaa? Kuka sekoaa seuraavaksi? Älä istu viereeni ratikassa. Pelkään sinua.


Pikkusiskoni soittaa. Joka toinen puhelu itkua, joka toinen jotain muuta. Itken mukana. Joka päivä. Mutta se ei ole helpottavaa itkua. Se vetää syvemälle ahtaaseen oloon, repii muistot esiin. Se oksettaa. Jätän ruokani syömättä. 


Auta meitä.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Junassa.


Junat on mun juttu. Junat  ja ensilumi. Tänään sain nauttia kummastakin. Junissa on jotenkin rauhallista, ei voi mennä mihinkään. Ei voi tavata ketään. Ei voi hoitaa asioita, järjestellä, siivota. Pitää vaan olla. Kun vanhemmat kuolivat, junassa matkustamiseni lisääntyi potenssiin sata. Aluksi asuin pikkusiskoni ja veljeni kanssa vanhempieni kotipaikkakunnalla, kävin junalla välillä kämpälläni toisessa kaupungissa jossa opiskelin. Sitten palasin opintojeni pariin ja kävin junalla veljeni ja siskoni luona. Sitten muutin uuteen paikkaan opiskelemaan, mutta kävin kuitenkin terapiassa entisellä asuinpaikkakunnallani.  Junilla on siis kuljettu. Parhaimmillaan kolme kertaa viikossa edes takaisin. Vanhimmissa junissa haisee kummaliselle, etenkin verhot. Ravintolavaunun vesi maksaa 2€. Pedolinossa tulee paha olo, se heiluu ihan hulluna. Lemmikkivaunussa on aina tilaa, jos ei halua istua jonkun vieressä, kannattaa ottaa paikka koirien seasta.

Kaksi tuntia omaa aikaa. 

Junissa on tiettyjä sääntöjä, joita ei voi lukea seiniltä tai matkalipun takaa. Ensinnäkin, älä pidä aamupalaveria kello 05:00 junassa. Kukaan ei pidä sitä hyvänä ideana, paitsi se joka matkustaa junalla kerran vuodessa. Aamujunat ovat aina täynnä kello viidestä yhdeksään. Silloin ihmiset haluavat lukea aamulehteä, juoda kahvia ja useimmin nukkua, eivät kuunnella isoäänisen toimitusjohtajan ja asiakkaan välistä ajatustenvaihtoa viime viikonlopun myyntikokouksesta.
Älä käytä vahvaa hajuvettä.
Älä istu toisen ihmisen paikalle, vaikka juna olisikin tyhjä. En edes jaksa perustella tätä enempää.

mutta,
Nauti hiljaisuudesta.
Katsele maisemia.
Tunne vastaan tulevan junan imu.
Ole matkalla.

Mukanani on korvatulpat ja silmälaput. Miten junassa nukutaan: otan oman penkkini ja viereisen tyynyt irti selkänojasta (muuten en edes ylety niihin kunnolla). Asetan toisen alemmaksi pääni taakse ja toisen käsinojan viereen, sitten käännyn sivuttain, tuen selkäni käsinojaan, nostan varpaat tuolille ja alan uneliaaksi. Junassa nukkuminen on jotenkin turvallista, on kokoajan liikkeessä.

Aikaisemmin junassa ei voinut edes soittaa kunnolla, kun kuuluvuus ei riittänyt... "mä oon junassa... - - -"
Olin junassa syntymäpäivänäni. Olin junassa maanantaisin. Olin junassa valokuvatuntien aikana. ("voinks suorittaa tän tehtävän etänä, niinku junassa?")

Olin junassa kun saimme kuulla murhaajan oikeustuomion. Vastapäätä istuva täti tunsi silminnähden olonsa epämukavaksi. Ei kivasti tehty minulta. Puhelu katkesi Toijalan kohdalla. Itkin lopun matkasta. 

Sitten kuin pelastus, peitti mustat ajatukset:
Onneksi tuli ensilumi.