tiistai 5. lokakuuta 2010

Haista paska maailma.

Luen tutkintapöytäkirjaa. Viisi vuotta meni että jaksoin edes vilkaista. Yritin silloin oikeudenkäyntiprosessin jälkeen, oksensin rajusti ja siirsin tuonnemmaksi. Tänään päätin jättää aamuisen koulun väliin ja saada mahani kipeäksi ikävästä ja inhotuksesta. Jossain kohdissa peitän tekstin kämmenelläni: kallo, isku, paita veressä, vastustellut, kärsi, kitui, pakeni, tuoleja oli aseteltu esteeksi, makasi lattialla... Älähdän, inhokauhuahdistus. Itken ja vaikeroin. Vaihdan asentoa levottomana. Sanat syöpyvät tajuntaani ja tiedän kyllä että niitä ei taas saa sieltä ikinä pois. Hyppään ruuminavauspöytäkirjan yli. Hypään poliisin tapahtumakuvauksen yli. Pysähdyn hetkeksi hätäpuhelunauhoitukseen. Sydämmeni on tummunut raskaaksi möykiksi rinnassa. Haluan hetken kuolla. Onko tästä mitään hyötyä? Jatkan kuitenkin, tiedän kyllä mitä etsin: murhaajan hoitolausuntoja.

Varmistan sen minkä jo tiedänkin: yli kolme vuotta taisteltiin. Hänelle haluttiin hoitopaikka, hänelle vaadittiin hoitoa, hän itse halusi hoitoa. Mutta psykiatrit olivat tästä seuraavaa mieltä: hän ei ole kriisitapaus/psykoottinen/säännöllisen hoidon tarpeessa. Itsemurhayrityskin voidaan käsittää lievänä masennuksena. Osa jopa  oli sitä mieltä, että äitini on ylihuolehtivainen ja ehkä hän tarvitsee hoitoa.

Äiti sanoi pari viikkoa ennen murhayötä, että ehkä hänen pitää tehdä jokin rikos, jotta hän pääsisi hoitoon.

Inhoan tätä maailmaa juuri nyt. Todennäköisesti vielä huomennakin. Ehkä sitten taas hengitykseni tasautuu. Inhoan ja pakkaan koululaukkuani. Valitsen värikkäitä tusseja muistiinpanoja varten. Selailen kylmästi monistenippua jonka saimme viime kerralla. Lähden kotoa. Kävelen jäykästi koululle. Menen tunnille. Sanon hei opiskelijaystäville. Hymyilen opettajalle. Istun alas ja levitän tavarani, värikkäät kynäni.  Kuuntelen luentoa. Olen kuuntelevani.
Tosiasiassa keskityn siihen etten oksentaisi, huutaisi vihasta ja itkisi katkeruudesta.

Se olisi ollut niin estettävissä.

4 kommenttia:

  1. Olen pienen tytön äiti, ja harhauduin blogiisi eräänä iltana ihan vahingossa. Luin kaikki postaukset, ja täytyy myöntää että uni vähän karkasi silmästä. Hyvin vaikea sanoa mitään järkevää, kun ei halua loukata ihmeellisillä lässytyksillä. Sanonkin siis vain, että kirjoitusasusi ja sielukas tapasi ilmaista asioita kertovat, että olet syvästi tunteva ja älykäs ihminen.
    En ole kokenut samaa kuin sinä, mutta pahan ja väkivallan olen tavannut. Toivottavasti kirjoitat vielä, haluan tietää mitä sinulle kuuluu.

    VastaaPoista
  2. Kiitos paljon Susanna. Tälläinen palaute on mulle ihan tosi tärkeetä. Kirjottaminen tuntuu välillä raskaalta, mut jotenkin se auttaa ymmärtämään jotain itsestäni. Ja sitä paitsi on hyvä kuulla jotain mitä muut on mieltä. Tulee sellanen olo vertaistuesta, vaikkakin se tapahtuu vaan täällä. Eli kaiken kaikkiaan, tuntuu taas että olisin jakanut jotain tärkeää toisen ihmisen kanssa, kiitos siitä.

    VastaaPoista
  3. Sydämestäni toivon sinulle jaksamista,ja toivon että jaksat jatkaa kirjoittamista.
    Minunkin mielestäni tapasi kertoa tapahtuneesta on todellakin sielukas ja uskon että asioiden käsittely näin auttaa sinua eteenpäin. Olet ajatuksissani . Lämpöistä Joulunalusaikaa sinulle toivoo KL

    VastaaPoista
  4. Olen pahoillani että sun maailma mureni.ja tiedän tuon kun ei hoitoon saa. Koko ajan joutuu miettimään että koska tapahtuu jotain peruuttamatonta.

    VastaaPoista