sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Oikeudessa.


Oikeudessa istuin sermin toisella puolella, Niin lähellä, että jos ei näköestettä ei olisi ollut, olisin voinut melkein koskettaa murhaajan kättä. Minun piti puhua pitkään, tarkasti, muistella kaikkia yksityiskohtia uudestaan ja uudestaan.  Minulle näytettiin kuva kirveestä: "kyllä, tällä hän minua löi". Kyllä, tähän kohtaan ja tähän. Faktoja. ”voitko näyttää vielä jäljet.” Ei se ollut kysymys. Kerroin kaiken. Ja lehdistö kuuli kaiken. Mutta lehtiin poimittiin vain parhaat palat. Skandaalimaiset seikat. Ei sitä, kuinka ikävä minulla on äitiä ja isää. 

Kuinka joka kerta sanojen äiti tai isä sanominen sai minut tärisemään surusta.

Se kesti tunteja.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Haista paska maailma.

Luen tutkintapöytäkirjaa. Viisi vuotta meni että jaksoin edes vilkaista. Yritin silloin oikeudenkäyntiprosessin jälkeen, oksensin rajusti ja siirsin tuonnemmaksi. Tänään päätin jättää aamuisen koulun väliin ja saada mahani kipeäksi ikävästä ja inhotuksesta. Jossain kohdissa peitän tekstin kämmenelläni: kallo, isku, paita veressä, vastustellut, kärsi, kitui, pakeni, tuoleja oli aseteltu esteeksi, makasi lattialla... Älähdän, inhokauhuahdistus. Itken ja vaikeroin. Vaihdan asentoa levottomana. Sanat syöpyvät tajuntaani ja tiedän kyllä että niitä ei taas saa sieltä ikinä pois. Hyppään ruuminavauspöytäkirjan yli. Hypään poliisin tapahtumakuvauksen yli. Pysähdyn hetkeksi hätäpuhelunauhoitukseen. Sydämmeni on tummunut raskaaksi möykiksi rinnassa. Haluan hetken kuolla. Onko tästä mitään hyötyä? Jatkan kuitenkin, tiedän kyllä mitä etsin: murhaajan hoitolausuntoja.

Varmistan sen minkä jo tiedänkin: yli kolme vuotta taisteltiin. Hänelle haluttiin hoitopaikka, hänelle vaadittiin hoitoa, hän itse halusi hoitoa. Mutta psykiatrit olivat tästä seuraavaa mieltä: hän ei ole kriisitapaus/psykoottinen/säännöllisen hoidon tarpeessa. Itsemurhayrityskin voidaan käsittää lievänä masennuksena. Osa jopa  oli sitä mieltä, että äitini on ylihuolehtivainen ja ehkä hän tarvitsee hoitoa.

Äiti sanoi pari viikkoa ennen murhayötä, että ehkä hänen pitää tehdä jokin rikos, jotta hän pääsisi hoitoon.

Inhoan tätä maailmaa juuri nyt. Todennäköisesti vielä huomennakin. Ehkä sitten taas hengitykseni tasautuu. Inhoan ja pakkaan koululaukkuani. Valitsen värikkäitä tusseja muistiinpanoja varten. Selailen kylmästi monistenippua jonka saimme viime kerralla. Lähden kotoa. Kävelen jäykästi koululle. Menen tunnille. Sanon hei opiskelijaystäville. Hymyilen opettajalle. Istun alas ja levitän tavarani, värikkäät kynäni.  Kuuntelen luentoa. Olen kuuntelevani.
Tosiasiassa keskityn siihen etten oksentaisi, huutaisi vihasta ja itkisi katkeruudesta.

Se olisi ollut niin estettävissä.