tiistai 21. syyskuuta 2010

Hyvästit.


En tiedä paljoakaan elämästä. Tiedän enemmän kuolemasta. Tiedän miltä se maistuu, tuntuu, haisee. Se on viimeinen muisto äidistä ja isästä. 

--

Seisoin pöydän vieressä ja en uskaltanut avata silmiäni. Ruumiiden läsnäolo teki ilmasta painavempaa, kuin huone olisi liian ahdas meille kolmelle. Tuoksu oli epäinhimillisen puhdas. 

Isällä oli hymy kasvoillaan - hermojen jäykistymistä. Odotin, he eivät sanoneet mitään. He olivat kuolleita ja minä puhuin heille, huusin, itkin.  
Minulla oli pitkä kirje kummallekkin. Miksi ? 

Miksi ihmisiä murhataan.

Minua palelsi. Laskin sormenpääni äidin kylmälle poskelle ja sydämeni lakkasi hetkeksi lyömästä.

4 kommenttia:

  1. En ole koskaan nähnyt kuollutta. Omien vanhempien näkeminen kuolleina yhtä aikaa tuntuu maailman suurimmalta vääryydeltä.

    VastaaPoista
  2. Minä olen nähnyt, kerran.
    Tilanne oli surullinen muttei järkyttävällä tavalla. Vaikka yllätys se oli, hänen kuolemansa, muttei mitään tuollaista.
    Ruumiin kylmyys kyllä yllätti.
    Vääryys on tässä sinun tarinassa juuri se oikea sana....

    VastaaPoista
  3. Olen sairaalassa töissä, näen usein kuolleita. Kun potilas kuolee ja pesemme ja laitamme hänet "jatkamaan" matkaa aukaisen ikkunan, jotta enkeli pääsee lentämään taivaaseen. En ole uskonnollinen, mutta siinä tilanteessa se tuntuu sopivalta.
    -J

    VastaaPoista
  4. Kammottavaa. Kumpa ei koskaan tarvitsisi nähdä väkivaltaisesti kuollutta läheistä...Miten väärää, väärää, väärää...

    VastaaPoista