torstai 30. syyskuuta 2010

Hakkaan ovikelloa.



Hakkaan ovikelloa ja huudan. En uskalla katsoa taakseni. Ovi aukeaa. Totean: ” Se on tappanut kaikki.” Otan muutaman askeleen talon eteiseen ja kaadun maahan pehmeällä matolle. Matto värjäytyy punaiseksi. En ymmärrä miksi makaan verilammikossa? Miksi ystäväni äiti huutaa kauhuissaan. Pyydän saada soittaa poikaystävälleni. Minulle ojennetaan puhelin. Hän ei vastaa. Soitan uudestaan. Hän ei vastaa. Nythän on kello kaksi yöllä. Vieressäni soitetaan samalla ambulanssia. Kaverini äiti on poissa tolaltaan. Hän huutaa ja nyyhkyttää. Minä en, tiedän vain että kuolen. Soitan vielä kerran: "MMmm" hän sanoo. Minä sanon: "Hei. Rakastan sinua. Hän tappoi kaikki. Minä kuolen, anna anteeksi. Ota taksi vanhempiesi luokse. Anteeksi. " Ambulanssimiehiä alkaa ilmestyä ympärilleni: "Se on 10cm syvä, 30cm pikä. päässä pahoja vammoja" Kestä he puhuvat? Minusta. He käskevät minun lopettaa puhelimessa puhumisen: ”Meidän pitää pelastaa sun henki, nyt lopetat sen puhelun.”

3 kommenttia:

  1. minun sydämeni hakkaa lukiessani tuota tekstiäsi aina vain uudelleen ja uudelleen...
    Kauheasti tekisi mieli tähän kirjoittaa mitä tunnen nyt ja mitä voisin sinulle sanoa.... mitään vain ei synny tähän kommenttiin..
    Tuo sana anteeksi hämää...Miksi?

    Tänään, tähän hetkeen... toivon sinulle hurjasti voimia ja uskoa...

    VastaaPoista
  2. Anteeksi. En tiedä, jotenkin se vaan tuntu niin väärältä. Ehkä pyysin anteeksi epäreilua maailmaa. Sillä hetkellä en keksinyt muutakaan. Olin pahoillani että kuolen, kukapa ei olisi. Onneksi olin väärässä.

    VastaaPoista
  3. Niin Lappura, tajusin tuon anteeksi merkityksen itsekin, kun jäin oikeasti tilannetta miettimään... nimenomaan, pahoillaan siitä että kuolee ja jättää rakkaat. Pahoillaan siitä, että aiheuttaa tuskaa, mikä ei edes ole itsestä kiinni=> epäreilu maailma. Onneksi olit väärässä. Ja onneksi, jaksat kirjoittaa.....

    VastaaPoista