torstai 30. syyskuuta 2010

Hakkaan ovikelloa.



Hakkaan ovikelloa ja huudan. En uskalla katsoa taakseni. Ovi aukeaa. Totean: ” Se on tappanut kaikki.” Otan muutaman askeleen talon eteiseen ja kaadun maahan pehmeällä matolle. Matto värjäytyy punaiseksi. En ymmärrä miksi makaan verilammikossa? Miksi ystäväni äiti huutaa kauhuissaan. Pyydän saada soittaa poikaystävälleni. Minulle ojennetaan puhelin. Hän ei vastaa. Soitan uudestaan. Hän ei vastaa. Nythän on kello kaksi yöllä. Vieressäni soitetaan samalla ambulanssia. Kaverini äiti on poissa tolaltaan. Hän huutaa ja nyyhkyttää. Minä en, tiedän vain että kuolen. Soitan vielä kerran: "MMmm" hän sanoo. Minä sanon: "Hei. Rakastan sinua. Hän tappoi kaikki. Minä kuolen, anna anteeksi. Ota taksi vanhempiesi luokse. Anteeksi. " Ambulanssimiehiä alkaa ilmestyä ympärilleni: "Se on 10cm syvä, 30cm pikä. päässä pahoja vammoja" Kestä he puhuvat? Minusta. He käskevät minun lopettaa puhelimessa puhumisen: ”Meidän pitää pelastaa sun henki, nyt lopetat sen puhelun.”

tiistai 21. syyskuuta 2010

Hyvästit.


En tiedä paljoakaan elämästä. Tiedän enemmän kuolemasta. Tiedän miltä se maistuu, tuntuu, haisee. Se on viimeinen muisto äidistä ja isästä. 

--

Seisoin pöydän vieressä ja en uskaltanut avata silmiäni. Ruumiiden läsnäolo teki ilmasta painavempaa, kuin huone olisi liian ahdas meille kolmelle. Tuoksu oli epäinhimillisen puhdas. 

Isällä oli hymy kasvoillaan - hermojen jäykistymistä. Odotin, he eivät sanoneet mitään. He olivat kuolleita ja minä puhuin heille, huusin, itkin.  
Minulla oli pitkä kirje kummallekkin. Miksi ? 

Miksi ihmisiä murhataan.

Minua palelsi. Laskin sormenpääni äidin kylmälle poskelle ja sydämeni lakkasi hetkeksi lyömästä.