maanantai 2. elokuuta 2010

Tulkaa hakemaan kirjanne!


Kesä 2010. Tuntuu kun se olisi mennyt aika lailla ohi. Paljon lupailtut rusketusrajat on hankkimatta. Muutimme uuteen asuntoon ja kaiken kaaoksen keskellä on unohtunut hengittää. Töitä ja purkua, töitä ja kaaosta, töitä ja pölyä, yöuinteja ja hikisiä aamuja.

Tänään kannoimme viimeiset tavarat sisään. Katson ympärilleni; laatikoita, kasseja, purkkeja, pahvia, paperia, sälää, ihme sälää… Tulee jotenkin haikea olo. Taas yksi iso muutos, ilman vanhempia. Äiti hei me muutettiin. Se on ihanaa. Olisitpa suunnitelemassa kanssani keittiön järjestystä. Hyllyt pitäisi kiinnittää, iskän Makita. Puuttuu.

Olen aivan jumissa. Katselen laatikoita ja nostelen niistä välillä eriparisukkia, kirjoja jotka eivät kuulu minulle, vanhoja vaatteita, lapsuuden kamaa, äidin astioita joista en edes pidä, en vain voi luopua.
Löydän vaahtokarkkeja maljakon sisältä. Päätän alkaa grillaamaan niitä kynttilän valossa. Ei onnistu, vaahtokarkki tulee liian mustaksi ja kieleni palaa. Jään tuijottamaan liekkiä niin pitkäksi aikaa, että silmissäni tummuu ja alan näkemään laikkuja uusilla seinillä.

Ei ihme että tämä kestää ikuisuuden.
Ehkä nyt myös löydän aikaa blogin kirjoittamiseen.

(vihreä lappu = viimeinen asia jonka sain äidiltä, iltana jolloin äiti kuoli. Lappu oli pienessä palassa kangasta, siitä kankaasta tein sitten tyynyliinan)

4 kommenttia:

  1. Jaksamisia sinulle, kaunista & syvällistä teksitä. Sinulle on sielu isolla S:llä ja älä hukkaa sitä koskaan, vaikka käytkin läpi jotain sellaista mitä on vaikea ymmärtää=).

    VastaaPoista
  2. Hetkiä, jolloin koen tuskaa,
    yritän selvittää ajatuksiani.
    Yritän saada hengitykseni tasaantumaan,
    sydämen tykyttämään vähemmän.
    Rukoilen,
    pyydän voimaa ja uskoa sinulta.
    Kannan sinua mukanani lähes kaikkialla.
    Näen suorat viivasi yhdessä sidoksessa
    ja saan siitä voimaa.
    Risti,
    sanana pieni, mutta merkitys sitäkin suurempi.

    Tässä sinulle vielä pieni runoni,
    tämän kirjoitin itselleni jaksamaan & selviämään arjen ja elämän kujilla.

    VastaaPoista
  3. Kiitos K kommenteista. Yritän taas palata kirjoittamiseen. Se tuntuu niin tärkeältä. Oman ajan ottaminen...
    Välillä on niin kiire, että hukkaa itsensä. Se on inhottava tunne.

    VastaaPoista
  4. Kiire, juuri niin. Se turmelee mieltä ja sielua. Minun arki on todella kiireen kanssa painimista ja jokaikinen kerta, kun antaudun sille ja unohdan keskittyä mielen&sielunrauhaan, huomaan tuon saman=> hukkaan itseni! Ja siitä tulee todella epämiellyttävä tunne. Kun havahdun siitä taas, päätän ettei näin enää toistu, kunnes....

    VastaaPoista