maanantai 16. elokuuta 2010

Syömäkelvotonta leipää.

Ensimmäinen yö yksin uudessa kodissa. Miten se vieläkin hiipii nurkkiin, vaikka ne olisi kuinka puunattu. Pelko. Ahdistus. Mitkä ovat varmimmat pakoreitit? Satutanko jalkani jos hyppään alas parvekkeelta? Miksi naapurini ovi käy klo 01.10? Uskallanko ilmoittaa sukunimeni postilaatikkoon laitettavaksi? Mitä jos hän löytää minut... Otan sen tyhmän nukahtamislääkkeen, josta menee pää tunkkaseksi koko seuraavan päivän ajaksi. Selailen kärsimättömänä naistenlehtiä, jotta saisin ajatukset muualle. Kenkiä, puuterinsävyt, huippumalli, vuoden elokuva, what to wear, pakko saada... Mietteet hidastuvat ja lopulta silmät painuvat tummaan huminaan. 
Aamulla herään kuivaan kitalakeen. Myöhässä. Olen torkuttanut tunnin. Yläkerrasta kuuluu tömähdys. Laahaudun keittiöön ja avaan leipäpussin. Sydämmeni hyppää kurkkuun; jotain mustaa!! ...Hometta. Pitääkö sitäkin pelästyä?! 
Kyllä tämä tästä. Olen ihan järjissäni. O-len. Ooooollllleeeennnn. Kyllä tämä taas tästä.

1 kommentti:

  1. Eikös olekin kummallista kuin PELKO säätelee ihmisen elämää??? Olen lukenut kaikki sinun kirjoitukset ja kohdallasi ymmärrän enemmän kuin hyvin pelkosi. Minusta se ei ole turhaa.
    Ja olet enemmänkin kuin järjissäsi. Tekstit mitä kirjoitat puhuvat täysin sen puolesta=).
    Toivotan kaunista syksyä Sinulle=)

    VastaaPoista