maanantai 16. elokuuta 2010

Syömäkelvotonta leipää.

Ensimmäinen yö yksin uudessa kodissa. Miten se vieläkin hiipii nurkkiin, vaikka ne olisi kuinka puunattu. Pelko. Ahdistus. Mitkä ovat varmimmat pakoreitit? Satutanko jalkani jos hyppään alas parvekkeelta? Miksi naapurini ovi käy klo 01.10? Uskallanko ilmoittaa sukunimeni postilaatikkoon laitettavaksi? Mitä jos hän löytää minut... Otan sen tyhmän nukahtamislääkkeen, josta menee pää tunkkaseksi koko seuraavan päivän ajaksi. Selailen kärsimättömänä naistenlehtiä, jotta saisin ajatukset muualle. Kenkiä, puuterinsävyt, huippumalli, vuoden elokuva, what to wear, pakko saada... Mietteet hidastuvat ja lopulta silmät painuvat tummaan huminaan. 
Aamulla herään kuivaan kitalakeen. Myöhässä. Olen torkuttanut tunnin. Yläkerrasta kuuluu tömähdys. Laahaudun keittiöön ja avaan leipäpussin. Sydämmeni hyppää kurkkuun; jotain mustaa!! ...Hometta. Pitääkö sitäkin pelästyä?! 
Kyllä tämä tästä. Olen ihan järjissäni. O-len. Ooooollllleeeennnn. Kyllä tämä taas tästä.

maanantai 2. elokuuta 2010

Tulkaa hakemaan kirjanne!


Kesä 2010. Tuntuu kun se olisi mennyt aika lailla ohi. Paljon lupailtut rusketusrajat on hankkimatta. Muutimme uuteen asuntoon ja kaiken kaaoksen keskellä on unohtunut hengittää. Töitä ja purkua, töitä ja kaaosta, töitä ja pölyä, yöuinteja ja hikisiä aamuja.

Tänään kannoimme viimeiset tavarat sisään. Katson ympärilleni; laatikoita, kasseja, purkkeja, pahvia, paperia, sälää, ihme sälää… Tulee jotenkin haikea olo. Taas yksi iso muutos, ilman vanhempia. Äiti hei me muutettiin. Se on ihanaa. Olisitpa suunnitelemassa kanssani keittiön järjestystä. Hyllyt pitäisi kiinnittää, iskän Makita. Puuttuu.

Olen aivan jumissa. Katselen laatikoita ja nostelen niistä välillä eriparisukkia, kirjoja jotka eivät kuulu minulle, vanhoja vaatteita, lapsuuden kamaa, äidin astioita joista en edes pidä, en vain voi luopua.
Löydän vaahtokarkkeja maljakon sisältä. Päätän alkaa grillaamaan niitä kynttilän valossa. Ei onnistu, vaahtokarkki tulee liian mustaksi ja kieleni palaa. Jään tuijottamaan liekkiä niin pitkäksi aikaa, että silmissäni tummuu ja alan näkemään laikkuja uusilla seinillä.

Ei ihme että tämä kestää ikuisuuden.
Ehkä nyt myös löydän aikaa blogin kirjoittamiseen.

(vihreä lappu = viimeinen asia jonka sain äidiltä, iltana jolloin äiti kuoli. Lappu oli pienessä palassa kangasta, siitä kankaasta tein sitten tyynyliinan)