maanantai 7. kesäkuuta 2010

Päiväkirja.

Vitsit tuntu pahalta. Luin eilen kaikki vanhat päiväkirjamerkintöni. Kaikki siihen asti kunnes vanhemmat kuoli ja siitä vuoden eteenpäin. Olin aloittanut silleen suhtkoht aktiivisesti päiväkirjan noin puolivuotta ennen vanhempien kuolemaa. Sitä ennen olin kirjotellu teininä sillon tällön. Olin päättänyt keventää taakkaa, selventää ajatuksia ja saada voimia kirjottamisen avulla.

Ennen kuin kaikki paha tapahtui, ennen kuin vahemmat kuolivat... Olin jo sillon aika hajalla. Päiväkirjan sivut täyttyivät itseinholla ja huolella perheestä. Mitä huonommin perheeni voi, sitä enemmän päätin laihduttaa. En tietenkään ymmärtänyt sitä sillon. Silloin vaan olin pettynyt perheeseeni, ja samalla laihdutin, jolloin en ollut pettynyt itseeni. Se oli yksinkertainen ratkaisu. Ja yleinen, vieläkin monet tuntuvat rankaisevan omaa kehoaan jos joku ei mene hyvin. Joko esimerkiksi ryyppäämällä tai laihduttamalla. Kumpaakin olen kokeillut, kumpikaan ei toimi. Se olisikin liian lyhyt tie onneen.

Kävin jo aikaisemminkin psykiatrilla puhumassa. Puhuin koulusta, läskistä, perheestä, kaloreista, huumeista, syömmättömyydestä, peloista, nälästä, alkoholista, itseinhosta, seksistä... kaikesta mistä nyt aika useat kaksikymppiset nuoret naiset puhuvat. Olin mielestäni epänormaali.

Ajattelin ennen että meidän perhe ei ole normaali. Ainoastaan minun veljelläni menee elämä päin persettä, vain minun vanhempani riitelevät, vain meillä puhutaan psykiatrilla käymisestä, ei muilla ole mitään tällaista.
Mitä vanhemmaksi olen tullut olen tajunnut ettei sellaista kuin normaali perhe ole olemassa. Ja mikään perheen epänormaalius ei oikeuta siihen, että "noi on just tollasia perheitä, missä tollasta tapahtuu" -lause olis ok kun vanhemmat murhataan. Ne ei ole mitään marginaaliperheitä, vaan ketä tahansa. kuka tahansa. millon tahansa... 
Sen tiedon kanssa on aika raskasta elää. Lukea lehdistä se kaikki paska ja aina muistaa, että kaikki tämä voi myös tapahtua minulle.
Mitä enemmän elämääni pohdin, sitä enemmän siitä haluan kirjottaa. Ja sitä enemmän alan paljastamaan itsestäni asioita. vaikeaa.
äsh..tää on ehkä maailman sekavin blogmerkintä.

Viimeinen kirjoitus ennen vanhempien kuolemaa meni päiväkirjassa näin:


Kotiolot pelottavat. Miksi iskä on niin vaikea... Voisiko se lopettaa? Voisiko veli lopettaa sekoilut? Voisiko pikkusisko olla vaan vapaasti oma itsensä, eikä niin vaivautuneen ja sulkeutuneen oloinen? Onko poikaystäväni ainoa NORMAALI ympärilläni? Ainoa johon voi luottaa ja johon voi turvautua. Muihin jos nojaa, niin he kaatuvat mukana.
Toivon, että vihdoinkin jotain parempaa tapahtuisi tässä elämässä.


Rakastaakohan kukaan minua.


--
Sen lukeminen itketti. Kymmenen päivää myöhemmin, matkustin kotiin, heräsin yöllä siihen, kun vahempani murhattiin.





4 kommenttia:

  1. Se on ihan totta, että normaalia perhettä ei ole olemassa. Kaikilla perheillä on omat juttunsa, ongelmansa. Niin myös hyvät hetkensä. Ja kaikki myös muuttuu, niin omassa kun perheen jäsenten elämässä. Siinä sitten yrittää kasvaa mukana parhaansa mukaan.

    Itse olen muutaman viime vuoden aikana ymmärtänyt, että joskus elämä on sarja luopumisia. Ne sattuu ihan tosi paljon, mutta mitään muuta ei voi tehdä, kun muistaa hyviä juttuja, ja opetella päästämään irti. Se on vaikeeta.

    Onneksi elämässä on kuitenkin niitä joitakin jotka edelleen on olemassa, tässä ihan lähellä ja sit vielä omana heikkona hetkenä vahvoja. Jotka nuokkuu vessan ovella seurana kun kaipaat turvaa yöpissalle:) Tai on soiton päässä. Ja sit tulee nekin päivät jolloin elämä ei ole enää niin paljon luopumista, vaan vastaanottamista. Mie luotan aina siihen.

    VastaaPoista
  2. Sattuma, kommenttisi oli jotenkin niin... tärkeä. Purskahdin itkuun kun luin sen. Sellaseen liikutuksen ja helpotuksen sekaiseen. Ja sitten luin sen uudestaan. Ja vielä kerran. Kiitos.

    VastaaPoista
  3. Ehdottomasti! ei ole määritetty sitä normaalia perhemallia tai kriteerejä, mitkä muodostavat normaalin perheen. Meillä kaikilla perheillä on omat ilot ja surut, onni & ongelmat. Toisilla ne ovat pienempiä toisten mielestä ja toisin päin. Koskaan ei voi tietää kenen murhe tai suru onkin kohta oma murhe/suru. Eli ei kukaan voi tietää/tuntea miltä mikäkin kenenkin elämässä tuntuu. Aikuisena sitä peilaa hyvin paljon elämää taaksepäin. Minä ainakin. Rakensin kaiken uudestaan, se oli vuosien prosessi ja jatkuu yhä. Enää ei niin tuskaisaa eikä repivää, enemmänkin antaa voimaa ja pystyn näkemään eri silmin monia asioitani. Suljin useita ovia takanani,selvitin monia lukkoja ja oivalsin tuhansia asioita. Vapautin itseni menneisyydestä, mikä esti elämisen ilman pelkoa. Lapsuuteni ei ollut ehjä, ei myöskään nuoruuteni. Äidiksi tulin nuoren(22)ja vasta reilut kuusi vuotta sitten,kun mummuni kuoli ja jätti henkisyyden minulle tajusin, että minun on tehtävä matkani minusta minuun ja kuljettava tämä matka nyt joka plulta, vaikka kuinka pelkäsin mihin olen menossa. Löysin uskon(en tarkoita mitään Jumala-paasausta), mihin turvaan ja sen ettei sitä saa koskaan kadottaa! Eikä vaikka helvetti tulisi ja tuska repisi sisintä tai rintaa puristaa niin ettei happi kulje. Tein yksin, sieluni & mieleni säätelemänä. Puhuin ystävilleni. Viimeisin juttuni oli puhdistaa epäpuhtaudet elämästäni ja niin katsoin ympärilleni uudestaan ja uudestaan nähden kuinka vähän loppujen lopuksi puhdasta ystävyyttä oli lähelläni. Mutta ei se määrä vaan LAATU! Ja näin minä taas kirjoitan tästä, aiheesta minän etsiminen, vaikka aloitin aiheesta normaali perhe... heh. Se on vain niin todella lähellä sydäntä tuo MINÄ=). Laitan sinulle vielä yhdne runon:::
    "Kaikki mitä mietin,
    tekevät minusta juuri minunlaisen ajattelijan.
    Kaikki mitä teen,
    tekevät minusta näköiseni tekijän.
    Se miten kuljen matkaani,
    tekee minusta oman polun kulkijan.
    Se miten rakastan,
    on rakkautta minun tyylilläni.
    Se miten ja mitä kunnioitan,
    kertoo tavoistani ja arvoistani.
    Minä,
    niin pieni ja lyhyt sana,
    mutta kaiken alku ja juuri".

    VastaaPoista
  4. Uskon, että monilla suuren tragedian kohdanneilla normaalin arjen pysäyttää juuri tuo perusturvallisuuden tunne. Tai sen puute. Meillä, jotka emme sitä ole kohdanneet, on kaikesta lukemastamme huolimatta melkein järjenvastainen usko siihen, ettei mitään pahaa voi koskaan tapahtua meille. Kunnes sitten tapahtuu. Eikä sitä tunnetta saa koskaan takaisin. Mutta sen kanssa oppii tulemaan toimeen, näin minulle on kerrottu. Ja näin oletettavasti myös omalla kohdallasi.

    VastaaPoista