perjantai 18. kesäkuuta 2010

Hengitys ja hyvät rusketusrajat.

Makaan pitkään hereillä sängyssä. Kuuntelen poikaystäväni hengitystä. Pitkä sisäänhengitys ja tuhahdus ulos, tasaiseen tahtiin. Katselen häntä. Mietin. Mietin, kuinka helppo nukkuva ihminen on murhata. Kuinka puolustuskyvytön ihminen silloin on. Unenmaassa, kaikesta tietämätön. Mietin sitä, ja kirkuminen ja sekasorto alkaa soida päässäni. Karjuminen. Kauhu. Miten hän tulikin niin hiljaa. Käyn hakemassa lasin vettä. 

Minulle sanotaan usein, ettei sellaista voi tapahtua. Ainakaan toista kertaa. Hengenvedot alkavat kuulostaa raskaalta. Kuuntelen tuulta, kosketan varovasti poikaystäväni päätä, ja vedän käteni kavahtaen kauemmaksi. Älä koskaan lakkaa hengittämästä.

Haen toisen lasillisen ja juon sen vessassa. Katselen itseäni peilistä. Puhdistan kasvoni kasvovedellä. Pesen hampaani. Juon lisää vettä. Pesen välillä hampaat keskellä yötä. Tulee puhtaampi olo. Tunnustelen arpiani, katselen niitä. Mietin jälleen kerran, mitä ihmiset ajattelevat kun laitan huomenna bikinit kun menen uimaan. Mutta käytän silti bikineitä. Mietin kömpelöä kokovartalouimapukuani sinä kesänä. Näytin sillon lapselta. Hymähdän sille tosiasialle, että vaikka kuinka ahdistunut olin sillon, halusin mennä rannalle ruskettumaan. Alan nyppiä kulmakarvojani.

Mietin ystäviäni. En usein kirjoita heistä, he ovat koko ajan läsnä. En koskaan, koskaan kuitenkaan unohda sitä, että he ovat. He ovat kuin perheeni. Paitsi että perhe, se joskus... vain on. Ystävät eivät. He eivät ole itsestäänselvyys. Olen onnekas. Vaikka olenkin yksin tämän kokemuksen kanssa, en koskaan kuitenkaan ole. Ystäväni eivät enää kavahda arpiani. Vai kavahtavatko? Selkäni takana? No mitä sitten, he ovat silti aina lähellä. Kaikilla on arpia. Ilman ystäviäni käyttäisin vieläkin kokovartalouimapukua.

Luen kirjotukseni läpi. Naurahdan sekavalle ajatuksenkululleni: Murhayöstä hyviin rusketusrajoihin. Perussetti. Nyt palaan nukkumaan.


maanantai 7. kesäkuuta 2010

Päiväkirja.

Vitsit tuntu pahalta. Luin eilen kaikki vanhat päiväkirjamerkintöni. Kaikki siihen asti kunnes vanhemmat kuoli ja siitä vuoden eteenpäin. Olin aloittanut silleen suhtkoht aktiivisesti päiväkirjan noin puolivuotta ennen vanhempien kuolemaa. Sitä ennen olin kirjotellu teininä sillon tällön. Olin päättänyt keventää taakkaa, selventää ajatuksia ja saada voimia kirjottamisen avulla.

Ennen kuin kaikki paha tapahtui, ennen kuin vahemmat kuolivat... Olin jo sillon aika hajalla. Päiväkirjan sivut täyttyivät itseinholla ja huolella perheestä. Mitä huonommin perheeni voi, sitä enemmän päätin laihduttaa. En tietenkään ymmärtänyt sitä sillon. Silloin vaan olin pettynyt perheeseeni, ja samalla laihdutin, jolloin en ollut pettynyt itseeni. Se oli yksinkertainen ratkaisu. Ja yleinen, vieläkin monet tuntuvat rankaisevan omaa kehoaan jos joku ei mene hyvin. Joko esimerkiksi ryyppäämällä tai laihduttamalla. Kumpaakin olen kokeillut, kumpikaan ei toimi. Se olisikin liian lyhyt tie onneen.

Kävin jo aikaisemminkin psykiatrilla puhumassa. Puhuin koulusta, läskistä, perheestä, kaloreista, huumeista, syömmättömyydestä, peloista, nälästä, alkoholista, itseinhosta, seksistä... kaikesta mistä nyt aika useat kaksikymppiset nuoret naiset puhuvat. Olin mielestäni epänormaali.

Ajattelin ennen että meidän perhe ei ole normaali. Ainoastaan minun veljelläni menee elämä päin persettä, vain minun vanhempani riitelevät, vain meillä puhutaan psykiatrilla käymisestä, ei muilla ole mitään tällaista.
Mitä vanhemmaksi olen tullut olen tajunnut ettei sellaista kuin normaali perhe ole olemassa. Ja mikään perheen epänormaalius ei oikeuta siihen, että "noi on just tollasia perheitä, missä tollasta tapahtuu" -lause olis ok kun vanhemmat murhataan. Ne ei ole mitään marginaaliperheitä, vaan ketä tahansa. kuka tahansa. millon tahansa... 
Sen tiedon kanssa on aika raskasta elää. Lukea lehdistä se kaikki paska ja aina muistaa, että kaikki tämä voi myös tapahtua minulle.
Mitä enemmän elämääni pohdin, sitä enemmän siitä haluan kirjottaa. Ja sitä enemmän alan paljastamaan itsestäni asioita. vaikeaa.
äsh..tää on ehkä maailman sekavin blogmerkintä.

Viimeinen kirjoitus ennen vanhempien kuolemaa meni päiväkirjassa näin:


Kotiolot pelottavat. Miksi iskä on niin vaikea... Voisiko se lopettaa? Voisiko veli lopettaa sekoilut? Voisiko pikkusisko olla vaan vapaasti oma itsensä, eikä niin vaivautuneen ja sulkeutuneen oloinen? Onko poikaystäväni ainoa NORMAALI ympärilläni? Ainoa johon voi luottaa ja johon voi turvautua. Muihin jos nojaa, niin he kaatuvat mukana.
Toivon, että vihdoinkin jotain parempaa tapahtuisi tässä elämässä.


Rakastaakohan kukaan minua.


--
Sen lukeminen itketti. Kymmenen päivää myöhemmin, matkustin kotiin, heräsin yöllä siihen, kun vahempani murhattiin.





lauantai 5. kesäkuuta 2010

Onnea Ylioppilaat.

Ylioppilasvuoteni oli kummallinen. Sillon tapahtui niin paljon. En ole kirjottanut blogia vähään aikaan... On arveluttanut ja mietittänyt kuinka paljon tänne uskallan kirjottaa, ja mitä, ja missä se raja menikään. Pesen hampaita, laitan ruokaa, piirtelen lehden reunaan ja pohdin lakkaamatta voiko tästä kirjottaa blogia vai ei... Ylioppilasjuhlistani ei ole paljon kuvia, ehkä kolme. Minä takapihalla, minä olohuoneessa, äiti keittiössä. Silloin kaikki alkoi jo mennä vaikeaksi. Ehkä siinä jännityksessä kuvat unohtuivat, yritimme kaikki vaan hymyillä. Pellavamekkoni oli pitänyt pienentää minulle yhden koon verran. Iloisena oleminen kävi työstä.
 Aluksi ajattelin, että en kirjota tänne mitään mikä "paljastaisi" minut. Aika paljon on jo lipsunut. Mutta tietyt faktat, minkälainen oli oikeastaan perheeni, kuka teki ja mitä ja mitä tapahtui... miten paljon pystyn kertomaan. Mitä sisareni ovat tästä mieltä? Mitä kaverini ovat tästä mieltä? Mitä sukuni on tästä mieltä? Mitä minä olen tästä mieltä...?
Oli niin ihanaa olla ylioppilas, silloin tiesi kaikesta kaiken, mutta sai olla auttamattoman tietämätön kaikesta. Pystyi pakenemaan todellisuutta ja unohtamaan hetkeksi itsensä. Olla vaan, Ylioppilas.