torstai 20. toukokuuta 2010

Lastenkirjoja ja vampyyritarinoita.

Luin äsken Raija Orasen Melkoinen Möttönen kirjaa. Sitä ennen katsoin juuri viimeisimmän True Blood -jakson nauhalta. Joku tasapaino on säilytettävä. 


Aikaisemmin en edes pystynyt katsomaan Tom & Jerry -piirrettyä voimatta pahoin. Kaikki ne jahtaamiskohtaukset, veitsienheitto, pakeneminen... Siinä meni hetkensä. Vuoden päästä pystyin jo toisella silmällä seuraamaan hardcoreväkivaltaisuutta: Simpsoneiden Itchy and Scratchy -pätkiä. Ne kyllä vieläkin ahdistaa. Nykyään katson True Bloodia kuin vanhakin tekijä. En tosin livenä telkkarista, vaan nauhalta. Silloin pahimmat kohdat voi kelata, tai laittaa pauselle ja jatkaa myöhemmin. Mutta yllättävästi sitä on taas turtunut... väkivalta, lööpit, onnettomuuksilla rietostelu, verellä mässäily... 


Se, että pysähdyn taas lööppiständien äärelle on uudempi ilmiö. Olin pitkään vältellyt niitä, tuli paha olo. Kassajonoissa katselin muualle. Ajattelin ihmisiä lööppien takana. Ahdisti.


Nyt nekin tuntuvat olevan vain jotain "heittoja" muiden joukossa. Vuoden turhin julkkis ja lapsimurha samassa ruudussa.


--
Lehdet soittelivat sairaalaan. Ystäville. Naapureille. Narkkareille. "perheen tuntenut kertoo..." Siis kuka? Eivät he tunne meitä. "sisäpiiri tietoa perheestä" Siis mitä? Se ei ollut totta. Mutta ihmiset eivät välitä. Me ylitimme uutiskynnyksen. Niin myös Big Brother reality-televisiosarja. Neljä kuukautta myöhemmin sama lehti kirjottaa samailaisella lööppifontilla Big Brotherin jaksosta, jossa harrastettiin seksiä peittojen alla. Neljä kuukautta aikaisemmin "siskot pakenivat tappajaa". Kuvankin he saivat oikeudenkännin jälkeen. Telvisioonkin oli tapahtuma päässyt. Niin myös salarakkaat. Kaikki on yhteistä. Meidän kissa, kartta kotiimme, osanottokortit, joita oli jätetty talomme eteen. Niistäkin oli kuva lehdissä. Ihmisten perheet, seksi, murhat, kodit, nimet, ikä, opiskelupaikka, ruokavalio, verot, palkka, sisarussuhteet, yksinäisyys, häät, masennus, lääkkeidenkäyttö, arvet, mieli. Ne ovat kaikki yhteistä omaisuutta. 

1 kommentti:

  1. Mä olen aikuistuessani tietoisesti alkanut välttelemään väkivaltaviihdettä ja väkivallan kuvia. Oon huomannut, että siitä voi turtua pois. Enää en pysty lainkaan katselemaan sellaista, mitä ennen katsoin värähtämättä. Usein mietin, mihin sellaista viihdettä tosiaan tarvitaan?

    Entä mihin tarvitaan yleensä lööppejä? Olisimmeko onnellisempia ilman niitä? Vai kaivaisimmeko likaiset yksityiskohdat esiin jostain toisesta tuutista?

    VastaaPoista