tiistai 4. toukokuuta 2010

Kalenteri.


Näin se kalenteri vaan täyttyy... punaisella kynällä, alleviivaustussia, mustekynällä, tarralla, huutomerkkejä, puhelinnumeroita, ympyröityjä paikannimiä... Näin se ajatusmaailma vaan palautuu urilleen. On jaksettava. On kiirehdittävä. Hyvä että on kiire, se pitää ajatukset muualla. Juoksen läpi elämän ja aikataulujen ihan niin kuin en olisi koskaan heränytkään tästä oravanpyörästä. Kun vanhemmat kuolivat päätin että nyt kaikki muuttuu, loppuu suorittaminen ja kiire, jatkuva jumppaaminen ja eläminen tehokkaasti. Niin se muuttuikin...ehkä muutamaksi vuodeksi. Mutta miksi nyt taas nään itseni repimässä hiuksiani juostessa tapaamisesta toiseen, koulusta töihin, töistä toiseen työpaikkaan. Sentään jokapäivänen jumppa jäi... vaikka ei se varmaan niin hyvä juttu ole. Pääsee lihoamaan. Vaikka luulin että olin jo senkin yli päässyt; ulkonäköpaineiden. Eihän elämässä ole tärkeää olla laiha ...mutta silti vilkaisen itseäni taas jokaisesta näyteikkunasta juostessani kaupungin läpi. Näin se ihminen vaan unohtaa, elämä ympärillä pyörii samaan malliin kuin ennenkin, on siitä itse joskus erkaantunut tai ei. Lopulta se vetää taas imuunsa.

kirjotin päiväkirjaan kaksi vuotta kuolemien jälkeen:


Aika menee liian nopeaan vaan silti on aina kiire. Kii-re, niin vittumainen lyhyt sana. Itse me sen keksimme. Mihin on kiire? Valimistua? Toiseen kouluun? Tehdä kaikki muiden kanssa samaan aikaan? En halua jäädä viimeiseksi! En halua olla epäonnistunut, lihava, laiska, kiireetön. En halua olla erilainen.

Kävelin eilen rivakasti ja reippaasti, kiireisesti ostamassa zero-limsaa. Nolla kaloria, haluaisin olla taas laihempi. Laihin. Jos valitsisin lihavuuden ja kuoleman välillä, valitsisinko kuoleman. Kuinka lapsellista, omahyväistä ja typerää. Kuitenkin mietin niin hetken. Jos tappaisin itseni, saisinko huomiota? Ja miksi muka sitä haluisin?

Vastaan tuli äiti ja tyttö, äidin ikäinen, minun ikäinen, He katsoivat minua, olivat myös iltapäiväkävelyllä tylsänä hitaana sunnuntaina. Yritin näyttää että minulla on kiire. Äiti katsoi minua ja hymyili minulle, hymähdin kiireisesti takaisin, tyttö en edes halunnut katsoa silmiin. Paskiaiset. Minulla on kiire. Äidit ja tyttäret, kiirettömät. Äkkiä tänne zero-kaloria. Haluan täyttää itseni kiireellisellä ja makealla ei-millään. Esittää, minullakin on päämääriä.

Joskus toivon että äiti pysähtyisikin kohdalle. Sanoisi: olen ylpeä sinusta tyttäreni. Huonompina päivinä tiedän, ettei hän olisi.

1 kommentti:

  1. Blogisi on koskettava, pysäyttävä jopa. Pyörit mielessä, herätät ajatuksia. Saan perspektiiviä omaan masennukseen ja muistan mitkä asiat on elämässä tärkeitä. Uskon esimerkilläsi, että elämä jatkuu ja se on vielä joku päivä helpompaa. Ennen ajattelin, että pitää olla kiitollinen elämään sattuneista vaikeuksista, ne kasvattaa ja tekee vahvemmaks ja siitä on hyötyä myöhemmin, sitten voi olla parempi äiti omille lapsilleen. Nyt masennuksen pahetessa sitä on ollut vaikeampi muistaa. Sun tarina tuntuu epäreilulta, raa'alta ja surulliselta. En tuollaista soisi kenellekään. Kunnioitan suuresti sinua ja sitä että jaksat taistella pahaa oloa vastaan ja jatkaa elämää. Elää nykyhetkeä sen iloineen ja suruineen. En tuntenut äitiäsi mutta uskon, että hän on sinusta ylpeä ihan joka hetki. Ole sinäkin, olet hieno kaunis ihminen. Kiitos, että jaat ajatuksiasi, ne antavat voimaa, uskoa ja rohkeutta.

    VastaaPoista