sunnuntai 9. toukokuuta 2010

äitienpäivä.

Kaivan pienellä kepillä kuivaan maahan kuoppaa. Yhdestä reunasta valuu multaa kuopan pohjalle samalla kun yritän toisella reunalla nostaa sitä. Vaihdan kepin käsiin. Ihan sama.

Hermostuttaa. Miksi noilla tossa vieressä on hienompi lyhty? Ärsyttää niiden mauton enkeli. Muurahaisia alkaa kiivetä farkun lahjetta pitkin. Menkää tuohon viereisen paikalle! Ette te tähän mitään kekoa tee!

Ruusu ei irtoa muoviruukustaan ja minun täytyy repiä sitä niin että muutama orastava nuppu lähtee irti. Käsissä kylmää kun asettelen ruusua maahan. Neuvon pikkusiskoa: "Laita se toinen sit ihan samaan kohtaan." Alan kaatamaan jäätävää vettä mullalle, se saa shokkihoitoa kuumuuden jälkeen.

Yksi ruusun oksa vaipuu huokaisten maahan kukan ja veden painosta. Puren huultani, mutta ei vielä voi... Urheasti alan asettelemaan kuivaa männynoksaa ruusulle tukikepiksi. Horjahdan hiukan ja astun vahingossa isän päälle.

Mahassa kiertää oksennusolo.

Kaikki alkaa olla valmista. (Valmista mihin? kenelle? miksi?)
Että minä vihaan tätä paikkaa. Pyyhin vielä paljaalla kädellä linnunulosteen pois kiveltä, vaikka muut sanoo, ettei siitä kannata välittää. Mistä sitten?  Juuri nyt en välitäkään mistään muusta kuin siitä helvetin linnusta joka päätti liata kiven. Pyyhin käteni paidan selkämykseen ja jään katsomaan lopputulosta. Tuuli tuoksuu ikävältä ja tutulta. Suussa maistuu aamuinen kahvi ja kuiva ruostunut rauta. Siihen alkaa hiljalleen sekoittua suolan ja makean liman maku. Pyyhin hihalla kasvojani, mutta se tuntuu niin turhalta. Käännyn pois ja inahdan pahasta olosta.

Hyvää äitienpäivä äiti. Pidä huolta isä.
(yllä äitienpäivä kaksi vuotta sitten, päiväkirja)



Nyt äitienpäivä ei tunnu enää niin vaikealta...ehkä..luulen... Kaksi viimeistä vuotta koko pyhäpäivä on tullut melkein yllätyksenä. Ai niin, se oli tänään. Äitienpäivä...

Kotona veimme aina äidille aamiaisen sänkyyn. Äiti esitti nukkuvaa, ja joskus kyllä nukkuikin. Isä ja minä heräsimme, muut olivat meillä pitkäunisia. Heidät piti repiä sängystä liikkeelle. Olin tehnyt kortin meidän kaikkien puolesta ja leiponut hyvää. Hain ulkoa orvokkeja jos niitä oli jo tullut esiin. Yhtenä äitienpäivänä pikkusisko rakensi lumiukon takapihalle. Isä keitti kahvit ja oli ostanut kukkia. Isä osti aina kukkia meille kaikille tytöille, myös tuleville äideille. Hiivimme jonossa yläkertaan...

Sitten me kaikki ängettiin äidin viereen sänkyyn... juteltiin, juotiin kahvia ja luettin aamun lehteä. 

Nyt tuntuu jo ikävä.. .

Tänään olin töissä, en edes harkinnut haudalle menoa. Inhoan hautaa, inhoan. Olin siivoamassa, annoin ajatusten levätä lattian pesussa ja altaiden pyyhkimisessä. Tänä äitienpäivänä on myös murhaajan syntymäpäivä. Olen jo unohtanut kuinka paljon hän täyttää...melkein... Silloin kun kaikki tapahtui niin aluksi yritin mennä äidin ja isän haudalle, aina välillä pitää käydä, ajattelin. Enää en pakota itseäni siihen. Tuntuu vielä liian aikaiselta. 


3 kommenttia:

  1. Aivan upeeta tekstiä, niin aitoa, rohkeaa ja koskettavaa.

    VastaaPoista
  2. Sait minut kyyneliin

    VastaaPoista
  3. Olet lahjakas kirjoittaja.
    Itse en ole ikinä käynyt äidin haudalla, vaikka kuolemasta on pian 20v...

    VastaaPoista