maanantai 10. toukokuuta 2010

3:35-5.45.

Herään yöllä painajaiseen, siihen vanhaan tuttuun. Se ei silti koskaan lakkaa pelottamasta. Yritän ensin saada vähän aikaa uudestaan unta, mutta toisaalta en uskalla nukahtaakaan. Hetken päästä otan jonkun lehden käsiini, mieluiten jonkun turhien artikkelien naistenlehden tai ristikkolehden. Niitä on kasoittain sänkyni vieressä lattialla, juuri näitä hetkiä varten. Yritän tyhjentää pääni ja usein se onnistuikin nelikirjaimisen-sanan-loppuu-aahan tai uusimman bikinimalliston äärellä. Valvon...täyttelen ajatuksiani muilla jutuilla; piirtelen ristikkolehden nurkkaan, pelaan pasianssia, ympyröin naisten lehdestä asioita joita haluaisin ostaa... Sitten nälkä yllättää, olen valvonut jo yli tunnin. En haluaisi mennä pimeään keittiöön. Ironista että nykyään öisin ainoa turvallinen paikka tuntuu olevan sänky...
Herätän poikaystävän: "Tuuks mun kaa?". Hän nousee automaattisesti, seuraa minua vessaan, nojaa unisena ovenpieleen kun istun pytyllä, odottaa kärsivällisesti, seuraa keittiöön, odottaa kun haen jääkaapista jugurtin. Luulen näkeväni jotain ikkunassa ja kylmät pelonväreet läpäisevät kehoni. Kiiruhdan hänen ohi nopeasti sänkyyn. Poikaystäväni   käpertyy viereeni nukkumaan, ja minä jatkan lehtieni parissa, kunnes jossain vaiheessa nukahdan, lehti sylissä, kynä kädessä, kevyeen uneen.


Sellaisia ovat yöni. Eivät aina, mutta tarpeeksi usein että se menee rutiinilla. Kaikkeen tottuu... 
Kaikkeen, paitsi siihen olotilaan painajaisen ja hereilläolon välimaastossa. Siihen hetkeen kun tajuaa että elämäsi pahin painajainen onkin totta.

1 kommentti:

  1. Ihana poikystävä! Uskomaton sinä.

    Jotain niin tuttua. Viime yönä luin kirjaa puoleen väliin ennen kuin tohdin ajatella nukkumista, kun turvamuuri puuttui vierestä.. Oli töissä.

    VastaaPoista