perjantai 21. toukokuuta 2010

Muotiblogi.


Välilä mietin että haluaisin kirjottaa blogia muodista tai jostain muusta kivasta. Mulla on about miljoona nettikauppavinkkiä maailmalle, keräsin niitä kun halusin vaan unohtaa elämäni ja rentoutua. Haaveilin kengistä ja takeista ja bikineistä ja ihanasta kropasta ja upesta luomiväreistä ja stailistin urasta. Ja haaveilen vieläkin, tosi paljon! Ja sitäpaitsi sellasia blogeja kommentoidaan kokoajan!! "Berliinin shoppailuvinkit" " I want these shoes!" "mäkin olin tuolla!" "mä haluun noi kaa!". Tätä blogia ei kai ole niin helppo kommentoida, ainakin jotkut on sanonut niin... Niin se varmaan sit on. Kai mun vaan nyt pitää kirjottaa tätä silti... Toivottavasti tätä kuitenkin lukee joku, ettei tää oo vaan mun yksinäistä tilitystä... 


Ehkä mä joskus alotan muotiblogin... Mulla on oikeesti kivoja vaatteitakin!

torstai 20. toukokuuta 2010

Lastenkirjoja ja vampyyritarinoita.

Luin äsken Raija Orasen Melkoinen Möttönen kirjaa. Sitä ennen katsoin juuri viimeisimmän True Blood -jakson nauhalta. Joku tasapaino on säilytettävä. 


Aikaisemmin en edes pystynyt katsomaan Tom & Jerry -piirrettyä voimatta pahoin. Kaikki ne jahtaamiskohtaukset, veitsienheitto, pakeneminen... Siinä meni hetkensä. Vuoden päästä pystyin jo toisella silmällä seuraamaan hardcoreväkivaltaisuutta: Simpsoneiden Itchy and Scratchy -pätkiä. Ne kyllä vieläkin ahdistaa. Nykyään katson True Bloodia kuin vanhakin tekijä. En tosin livenä telkkarista, vaan nauhalta. Silloin pahimmat kohdat voi kelata, tai laittaa pauselle ja jatkaa myöhemmin. Mutta yllättävästi sitä on taas turtunut... väkivalta, lööpit, onnettomuuksilla rietostelu, verellä mässäily... 


Se, että pysähdyn taas lööppiständien äärelle on uudempi ilmiö. Olin pitkään vältellyt niitä, tuli paha olo. Kassajonoissa katselin muualle. Ajattelin ihmisiä lööppien takana. Ahdisti.


Nyt nekin tuntuvat olevan vain jotain "heittoja" muiden joukossa. Vuoden turhin julkkis ja lapsimurha samassa ruudussa.


--
Lehdet soittelivat sairaalaan. Ystäville. Naapureille. Narkkareille. "perheen tuntenut kertoo..." Siis kuka? Eivät he tunne meitä. "sisäpiiri tietoa perheestä" Siis mitä? Se ei ollut totta. Mutta ihmiset eivät välitä. Me ylitimme uutiskynnyksen. Niin myös Big Brother reality-televisiosarja. Neljä kuukautta myöhemmin sama lehti kirjottaa samailaisella lööppifontilla Big Brotherin jaksosta, jossa harrastettiin seksiä peittojen alla. Neljä kuukautta aikaisemmin "siskot pakenivat tappajaa". Kuvankin he saivat oikeudenkännin jälkeen. Telvisioonkin oli tapahtuma päässyt. Niin myös salarakkaat. Kaikki on yhteistä. Meidän kissa, kartta kotiimme, osanottokortit, joita oli jätetty talomme eteen. Niistäkin oli kuva lehdissä. Ihmisten perheet, seksi, murhat, kodit, nimet, ikä, opiskelupaikka, ruokavalio, verot, palkka, sisarussuhteet, yksinäisyys, häät, masennus, lääkkeidenkäyttö, arvet, mieli. Ne ovat kaikki yhteistä omaisuutta. 

maanantai 17. toukokuuta 2010

Kevät kertoo kuolemasta.

Kevät tuo kuoleman tullessaan. Kevät on yhtä kuin kuollut, murha, surmat. 
Sama tyyni ilma juoksuaskelten takoessa katua. Sama sini taivaassa. Sama uinuva luonto muistuttaa samalla vankkumattomuudella vuosi toisensa jälkeen siitä, niin kuin se muistuttaa lumien sulamisesta, auringon liikkeen muutoksesta, ruohon vihertämisestä. 
Se kaikki alkaa alusta: painajaiset, pelko, iskut, viha. Koivunlehtien kirpeä tuoksu muistuttaa liian paljon raudan hajua. 
Kevät ei ole tuore, se on raaka.

maanantai 10. toukokuuta 2010

3:35-5.45.

Herään yöllä painajaiseen, siihen vanhaan tuttuun. Se ei silti koskaan lakkaa pelottamasta. Yritän ensin saada vähän aikaa uudestaan unta, mutta toisaalta en uskalla nukahtaakaan. Hetken päästä otan jonkun lehden käsiini, mieluiten jonkun turhien artikkelien naistenlehden tai ristikkolehden. Niitä on kasoittain sänkyni vieressä lattialla, juuri näitä hetkiä varten. Yritän tyhjentää pääni ja usein se onnistuikin nelikirjaimisen-sanan-loppuu-aahan tai uusimman bikinimalliston äärellä. Valvon...täyttelen ajatuksiani muilla jutuilla; piirtelen ristikkolehden nurkkaan, pelaan pasianssia, ympyröin naisten lehdestä asioita joita haluaisin ostaa... Sitten nälkä yllättää, olen valvonut jo yli tunnin. En haluaisi mennä pimeään keittiöön. Ironista että nykyään öisin ainoa turvallinen paikka tuntuu olevan sänky...
Herätän poikaystävän: "Tuuks mun kaa?". Hän nousee automaattisesti, seuraa minua vessaan, nojaa unisena ovenpieleen kun istun pytyllä, odottaa kärsivällisesti, seuraa keittiöön, odottaa kun haen jääkaapista jugurtin. Luulen näkeväni jotain ikkunassa ja kylmät pelonväreet läpäisevät kehoni. Kiiruhdan hänen ohi nopeasti sänkyyn. Poikaystäväni   käpertyy viereeni nukkumaan, ja minä jatkan lehtieni parissa, kunnes jossain vaiheessa nukahdan, lehti sylissä, kynä kädessä, kevyeen uneen.


Sellaisia ovat yöni. Eivät aina, mutta tarpeeksi usein että se menee rutiinilla. Kaikkeen tottuu... 
Kaikkeen, paitsi siihen olotilaan painajaisen ja hereilläolon välimaastossa. Siihen hetkeen kun tajuaa että elämäsi pahin painajainen onkin totta.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

äitienpäivä.

Kaivan pienellä kepillä kuivaan maahan kuoppaa. Yhdestä reunasta valuu multaa kuopan pohjalle samalla kun yritän toisella reunalla nostaa sitä. Vaihdan kepin käsiin. Ihan sama.

Hermostuttaa. Miksi noilla tossa vieressä on hienompi lyhty? Ärsyttää niiden mauton enkeli. Muurahaisia alkaa kiivetä farkun lahjetta pitkin. Menkää tuohon viereisen paikalle! Ette te tähän mitään kekoa tee!

Ruusu ei irtoa muoviruukustaan ja minun täytyy repiä sitä niin että muutama orastava nuppu lähtee irti. Käsissä kylmää kun asettelen ruusua maahan. Neuvon pikkusiskoa: "Laita se toinen sit ihan samaan kohtaan." Alan kaatamaan jäätävää vettä mullalle, se saa shokkihoitoa kuumuuden jälkeen.

Yksi ruusun oksa vaipuu huokaisten maahan kukan ja veden painosta. Puren huultani, mutta ei vielä voi... Urheasti alan asettelemaan kuivaa männynoksaa ruusulle tukikepiksi. Horjahdan hiukan ja astun vahingossa isän päälle.

Mahassa kiertää oksennusolo.

Kaikki alkaa olla valmista. (Valmista mihin? kenelle? miksi?)
Että minä vihaan tätä paikkaa. Pyyhin vielä paljaalla kädellä linnunulosteen pois kiveltä, vaikka muut sanoo, ettei siitä kannata välittää. Mistä sitten?  Juuri nyt en välitäkään mistään muusta kuin siitä helvetin linnusta joka päätti liata kiven. Pyyhin käteni paidan selkämykseen ja jään katsomaan lopputulosta. Tuuli tuoksuu ikävältä ja tutulta. Suussa maistuu aamuinen kahvi ja kuiva ruostunut rauta. Siihen alkaa hiljalleen sekoittua suolan ja makean liman maku. Pyyhin hihalla kasvojani, mutta se tuntuu niin turhalta. Käännyn pois ja inahdan pahasta olosta.

Hyvää äitienpäivä äiti. Pidä huolta isä.
(yllä äitienpäivä kaksi vuotta sitten, päiväkirja)



Nyt äitienpäivä ei tunnu enää niin vaikealta...ehkä..luulen... Kaksi viimeistä vuotta koko pyhäpäivä on tullut melkein yllätyksenä. Ai niin, se oli tänään. Äitienpäivä...

Kotona veimme aina äidille aamiaisen sänkyyn. Äiti esitti nukkuvaa, ja joskus kyllä nukkuikin. Isä ja minä heräsimme, muut olivat meillä pitkäunisia. Heidät piti repiä sängystä liikkeelle. Olin tehnyt kortin meidän kaikkien puolesta ja leiponut hyvää. Hain ulkoa orvokkeja jos niitä oli jo tullut esiin. Yhtenä äitienpäivänä pikkusisko rakensi lumiukon takapihalle. Isä keitti kahvit ja oli ostanut kukkia. Isä osti aina kukkia meille kaikille tytöille, myös tuleville äideille. Hiivimme jonossa yläkertaan...

Sitten me kaikki ängettiin äidin viereen sänkyyn... juteltiin, juotiin kahvia ja luettin aamun lehteä. 

Nyt tuntuu jo ikävä.. .

Tänään olin töissä, en edes harkinnut haudalle menoa. Inhoan hautaa, inhoan. Olin siivoamassa, annoin ajatusten levätä lattian pesussa ja altaiden pyyhkimisessä. Tänä äitienpäivänä on myös murhaajan syntymäpäivä. Olen jo unohtanut kuinka paljon hän täyttää...melkein... Silloin kun kaikki tapahtui niin aluksi yritin mennä äidin ja isän haudalle, aina välillä pitää käydä, ajattelin. Enää en pakota itseäni siihen. Tuntuu vielä liian aikaiselta. 


tiistai 4. toukokuuta 2010

Kalenteri.


Näin se kalenteri vaan täyttyy... punaisella kynällä, alleviivaustussia, mustekynällä, tarralla, huutomerkkejä, puhelinnumeroita, ympyröityjä paikannimiä... Näin se ajatusmaailma vaan palautuu urilleen. On jaksettava. On kiirehdittävä. Hyvä että on kiire, se pitää ajatukset muualla. Juoksen läpi elämän ja aikataulujen ihan niin kuin en olisi koskaan heränytkään tästä oravanpyörästä. Kun vanhemmat kuolivat päätin että nyt kaikki muuttuu, loppuu suorittaminen ja kiire, jatkuva jumppaaminen ja eläminen tehokkaasti. Niin se muuttuikin...ehkä muutamaksi vuodeksi. Mutta miksi nyt taas nään itseni repimässä hiuksiani juostessa tapaamisesta toiseen, koulusta töihin, töistä toiseen työpaikkaan. Sentään jokapäivänen jumppa jäi... vaikka ei se varmaan niin hyvä juttu ole. Pääsee lihoamaan. Vaikka luulin että olin jo senkin yli päässyt; ulkonäköpaineiden. Eihän elämässä ole tärkeää olla laiha ...mutta silti vilkaisen itseäni taas jokaisesta näyteikkunasta juostessani kaupungin läpi. Näin se ihminen vaan unohtaa, elämä ympärillä pyörii samaan malliin kuin ennenkin, on siitä itse joskus erkaantunut tai ei. Lopulta se vetää taas imuunsa.

kirjotin päiväkirjaan kaksi vuotta kuolemien jälkeen:


Aika menee liian nopeaan vaan silti on aina kiire. Kii-re, niin vittumainen lyhyt sana. Itse me sen keksimme. Mihin on kiire? Valimistua? Toiseen kouluun? Tehdä kaikki muiden kanssa samaan aikaan? En halua jäädä viimeiseksi! En halua olla epäonnistunut, lihava, laiska, kiireetön. En halua olla erilainen.

Kävelin eilen rivakasti ja reippaasti, kiireisesti ostamassa zero-limsaa. Nolla kaloria, haluaisin olla taas laihempi. Laihin. Jos valitsisin lihavuuden ja kuoleman välillä, valitsisinko kuoleman. Kuinka lapsellista, omahyväistä ja typerää. Kuitenkin mietin niin hetken. Jos tappaisin itseni, saisinko huomiota? Ja miksi muka sitä haluisin?

Vastaan tuli äiti ja tyttö, äidin ikäinen, minun ikäinen, He katsoivat minua, olivat myös iltapäiväkävelyllä tylsänä hitaana sunnuntaina. Yritin näyttää että minulla on kiire. Äiti katsoi minua ja hymyili minulle, hymähdin kiireisesti takaisin, tyttö en edes halunnut katsoa silmiin. Paskiaiset. Minulla on kiire. Äidit ja tyttäret, kiirettömät. Äkkiä tänne zero-kaloria. Haluan täyttää itseni kiireellisellä ja makealla ei-millään. Esittää, minullakin on päämääriä.

Joskus toivon että äiti pysähtyisikin kohdalle. Sanoisi: olen ylpeä sinusta tyttäreni. Huonompina päivinä tiedän, ettei hän olisi.

sunnuntai 2. toukokuuta 2010