sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Surman lapsi.

Olen seurannut jonkin verran tota Ulvilan surma-tapausta. En niinkään sitä naista, äitiä, vaan välillä sitä lasta, jos se tyttö mainitaan. Rankkaa... mitenköhän se voi? Itse jouduin suoraan sairaalasta poliisikuulusteluun. On kummallista kun kyse on omasta perheestä. ...kuulusteluissa tuntui kuin taas yksi osa minusta kuoli. Se kesti kahdeksan tuntia. Piti vastata kysymyksiin, uudestaan ja uudestaan, tarkentaa ja miettiä "... mieti vielä... oletko varma... haluaisin vielä kysyä...". Sain koko aikana vain kupin kahvia. Väsytti ja oli nälkä. "Saanko käydä vessassa?" "Palataanpa vielä näihin kuviin.. näyttääkö tämä teräase tutulta? Riideltiinkö teillä kotona?" Ensimmäinen kosketus todellisuuteen oli karu. Sairaalassakin mua kuulusteltiin, totta kai, mutta se oli vähän sellanen turvapaikka. Sinne ei saanu tulla jos mun piti levätä. Kukaan ei päässyt mun huoneeseen paitsi lääkärit ja poliisi vain luvalla. Ystävätkin tarkastettiin, henkkarit ja kaikki...

Yhtä-äkkiä tuntui kuin olisin vapaata riista. Pelotti. Pelottaa vieläkin.


Olen kirjottanut päiväkirjaani ensimmäisten poliisikuulustelujen jälkeen:





Elämäni on muuttunut paljon. Kaikki menee kuin sumussa. Äitiä ja Isää ei enää ole. Joskus kävelen poliisiasemalle ja takaisin tulen usein taksilla.
Tyhjiön tilalla on kymmenien tuntien poliisikuulustelut, olen tärkein todistaja. En tunne oloani tärkeäksi. Palkaksi saan aina kupin kitkerää kahvia muovimukista. "Olet reipas" sanoo poliisi ja kertoo samaan hengenvetoon, että "murhaaja saattaa vetää itsensä hirteen. Ei murhaajia kannata pelätä, hän tappaa itsensä todennäköisesti vankilassa.  Joka tapauksessa ...ensikertalaisella tuomio on lyhyempi." Sitten vasta kun on monta ihmistä murhattu, joutuu istumaan pidempään. Ahaa. Tämä ei siis vieläkään riitä. Hyvä Suomi. Käyn vessassa, vatsassani kiertää. Huuhtelen käsiäni pitkään. Poliisitalon vessa on ruma. Poliisitalo on ruma. Nukun yöni huonosti ja palaan taas rumaan taloon.

2 kommenttia:

  1. Löysin blogisi vasta nyt. Menee oikeastaan sanattomaksi kaiken sen kohdalla, mitä sinulle on tapahtunut. Päätin kuitenkin sanoa edes jotain, koska olen kokenut jotain samankaltaista. Tyttäreni itsemurha kolmisen vuotta sitten oli.....no...
    Jouduin myös heti vastaaviin kuulusteluihin ja olin ihan pihalla kaikesta. Ei kukaan voi shokissa ymmärtää tai kesroa tarkkaan mitään.
    Ihmeellistä, miten olet kuitenkin selviytynyt kaikesta ja jaksat kirjoittaa. Hienoa ja tärkeää. Toivon sinulle kaikkea hyvää:)

    VastaaPoista