perjantai 30. huhtikuuta 2010

Tiikeri.

Seisoin lumihangessa ja laitoin varovasti jugurttia jalkojeni juureen. Oranssi kuono tuhisi arkana puun takana ja ilmestyi lopulta kokonaan esiin. Pehmolelutiikeri tassutteli äänettömästi eteeni ja nuolaisi maassa olevaa mansikkajugurttia. Se katsoi minua pettyneenä: -En pidä tästä, se mietti. Sitten yhtä äkkiä, tiikeri hyppäsi. Kiljahdin kun huomasin että se puri minua nilkkaan. au auaaaaa! Juoksin nopeasti sisälle kotiin ja yritin selittää veljelleni: pehmolelutiikeri puree minua!! Kukaan ei uskonut.


Näin viimeyönä hassua unta. Aijon miettiä sitä koko päivän ja ottaa siitä kaiken irti!!


 Painajaiset on niin out, pehmolelutiikeriunet in.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Olimme jälkiruokaperhe.

Toissa päivänä kaivoin kaapista vanhoja kokkikirjoja. "Parhaat jälkiruokani", se on täynnä tahroja ja kulmat ovat kuluneet. Se oli minun ja äitini mieluisin jälkiruokakirja. Olimme jälkiruokaperhe.
Osasin leipoa ensimmäisen sokerikakkuni jo seitsemänvuotiaana. Istuin aina keittiön lieden vieressä pöydällä kun äiti laittoi ruokaa. ”Mitä nyt laitat sekaan?” ”Mitä toi on” Miks teet noin?” Aloin tekemään perässä, vieressä, lähellä. Se oli lapsuuteni onnellisinta aikaa; keittiössä äidin kanssa.

Lama tuli ja äiti ei enää ehtinyt: - Tyttö laita tänään kana uuniin, tee se sipulikastike, osaat jo, keitä riisiä kuusiannosta… viisi riittää. Liota ruisleivät... - Onko meillä rahaa jälkiruokaan? -Tänään voidaan tehdä mansikkarahkaa. -Äiti, voinko tehdä marenkia? Voinko tehdä suklaamoussea? Voinko tehdä charlotte russen?
Kohta jälkiruoistani tuli lamaruokailumme tähtihetkiä. Äiti ei estänyt. Antoi rahaa taloussuklaaseen ja liivatelehtiin. 

Olen viimeksi tehnyt toscakakun yläasteella… Nyt kuljetan sormeani jälkiruokakirjan sivulla äidin käsialan päällä. Kirjaan sai tehdä merkintöjä, lopussa oli parhaimpia jälkiruokia joita äidin kanssa olimme kokeilleet. Suunnittelimme yhdessä menun jouluksi, pääsiäiseksi, vapuksi, sunnuntaiksi, aina kun oli rahaa, elimme kuin hienomman luokan ihmiset: brasilialainen sisäfile oli  lempiruokaani, kun ystävilläni oli ranskikset ja nakit. Rakastin bernaise-kastiketta, tiesin miten viiniä kuului tarkastella. Tiesin että hyvään ateriaan kuului jälkiruoka. Halusimme unohtaa edes päiväksi viimeviikon aamupala-luonas-päivällinen-puurot, yölliset tappelut rahasta, kiireen ja väsymyksen. -Kyllä, tänään syömme ranskalaista omenapiirasta.


Toscakakun tuoksu leijailee keittiössä. Puren huultani ja ikävöin. Rakastan äidin käsialaa. Rakastan toskakakun rapeita reunoja. Nuolen veitsen voista, kaavin taikinakulhon. Otan palan kakkua käteeni ja istun alas. Alan itkeä.




Uneton.

Viime yönä en saanut unta. Tein voileipiä vielä puoli viiden aikaan keittiössä ja pohdin blogiani. Alko jänittämään ja ehkä pelottamaan: mitä jos tämä ei olekaan hyvä, mitä jos murhaaja lukeekin tätä, mitä jos tätä lukeekin joku, mitä jos tätä ei luekaan kukaan, pitäisikö jättää koko juttu, onko tämä laillista, kuinka paljon voin kirjottaa, pitäisikö sittenkin keksiä jokin muu keino jakaa tämä kokemus, pitäiskö kirjoittaa kirja, en edes osaa kirjoittaa, mitä se sitten auttaa, pitäskö vaan lopettaa...?
En ole ikinä antanut yhtään lausuntoa lehdistölle, en puhunut asiasta julkisesti, en noussut barrikaadeille jos on harmittanut, jos on asiat tunutuneet epäoikeudenmukaisilta. Olen päättänyt etten katkeroidu, olen päättänyt yrittää elää elämääni asian kanssa kaikessa hiljaisuudessa.


Mitä jos kukaan ei koskaan kommentoi, jos tämää jää yksinpuheluksi ja ainosataan selostukseksi elämästäni, jos keskustelua ei koskaan synny? Auttaako se ketään? 

Mitä jos tämä kaikki kääntyy typeräksi lööpiksi, niin kuin ystäväni varoitteli?

Onko tämä väärin, vahingollista, kannattavaa? 
Kuinka pitkälle uskallan.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Psykologit kävelevät käytävillä Nessu-paketit sylissä.

Nessu-paketteja. Niitä on aina psykiatrien, psykologien, terapeuttien pöydillä. Ne käyttävät kaikki Nessuja. Sponsoroikohan Nessu pääalanammattilaisia?


Psykologeista, terapiasta ja psykiatreista voisi kirjottaa oman kirjan. Kukaan ei varmaankaan halua kauheasti puhua omista terapiakokemuksista, mutta aikalailla sodankäymisestä käy tuo psykologiajan saaminen, saati sitten terapiasuhteen. 

Olen itsekin ollut puolen vuoden jonossa, yhdeksän kuukauden jonossa ja nyt olen taas jonossa... "olette vielä jonossa" Onneksi on sentään puhelinaikojen odotusmusiikki, miten sitä muuten selviäisi järjissään tästäkin päivästä. Tästä suosikkina pan-huilu-ABBA.

ps. Normaalilla Nessulla ja Aloe Vera Nessulla ei oo siis MITÄÄN eroa!




sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Surman lapsi.

Olen seurannut jonkin verran tota Ulvilan surma-tapausta. En niinkään sitä naista, äitiä, vaan välillä sitä lasta, jos se tyttö mainitaan. Rankkaa... mitenköhän se voi? Itse jouduin suoraan sairaalasta poliisikuulusteluun. On kummallista kun kyse on omasta perheestä. ...kuulusteluissa tuntui kuin taas yksi osa minusta kuoli. Se kesti kahdeksan tuntia. Piti vastata kysymyksiin, uudestaan ja uudestaan, tarkentaa ja miettiä "... mieti vielä... oletko varma... haluaisin vielä kysyä...". Sain koko aikana vain kupin kahvia. Väsytti ja oli nälkä. "Saanko käydä vessassa?" "Palataanpa vielä näihin kuviin.. näyttääkö tämä teräase tutulta? Riideltiinkö teillä kotona?" Ensimmäinen kosketus todellisuuteen oli karu. Sairaalassakin mua kuulusteltiin, totta kai, mutta se oli vähän sellanen turvapaikka. Sinne ei saanu tulla jos mun piti levätä. Kukaan ei päässyt mun huoneeseen paitsi lääkärit ja poliisi vain luvalla. Ystävätkin tarkastettiin, henkkarit ja kaikki...

Yhtä-äkkiä tuntui kuin olisin vapaata riista. Pelotti. Pelottaa vieläkin.


Olen kirjottanut päiväkirjaani ensimmäisten poliisikuulustelujen jälkeen:





Elämäni on muuttunut paljon. Kaikki menee kuin sumussa. Äitiä ja Isää ei enää ole. Joskus kävelen poliisiasemalle ja takaisin tulen usein taksilla.
Tyhjiön tilalla on kymmenien tuntien poliisikuulustelut, olen tärkein todistaja. En tunne oloani tärkeäksi. Palkaksi saan aina kupin kitkerää kahvia muovimukista. "Olet reipas" sanoo poliisi ja kertoo samaan hengenvetoon, että "murhaaja saattaa vetää itsensä hirteen. Ei murhaajia kannata pelätä, hän tappaa itsensä todennäköisesti vankilassa.  Joka tapauksessa ...ensikertalaisella tuomio on lyhyempi." Sitten vasta kun on monta ihmistä murhattu, joutuu istumaan pidempään. Ahaa. Tämä ei siis vieläkään riitä. Hyvä Suomi. Käyn vessassa, vatsassani kiertää. Huuhtelen käsiäni pitkään. Poliisitalon vessa on ruma. Poliisitalo on ruma. Nukun yöni huonosti ja palaan taas rumaan taloon.

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Hyvät hampaat.

Mulla on hyvät hampaat. En ole ikinä tarvinnut rautoja, tai muutenkaan oikaisuhoitoa. Ja ne on aika valkoisetkin vielä. Ja niitä kehutaan sillon tällön. Se tuntuu oikeesti aika kivalta! Kerran nauroin ja sanoin että tää on tätä elämän tasapuolisuutta, että kaikki menee joskus tasan: mun vanhemmat on kuollu, mut hei, on mulla ainakin hyvät hampaat!

...mut oliko vielä jotain muuta?

torstai 8. huhtikuuta 2010

Olispa jo aamu.


Painajaisia. Niistä ei varmaan pääse ikinä eroon.. onneksi sekaan on tullut jo muunkinlaisia unia. Mutta tänä aamuna taas esimmäinen ajatus: olenkin hengissä. Alussa tapahtuman jälkeen saatoin nukkua vain muutamia tunteja yössä. Löysin vanhan päiväkirjatekstin kesältä jolloin kaikki tapahtui:

--

Mielestäni päivät ovat tomaattimurskaa. Epämääräisiä hetkiä surullisessa sumussa. Heräsin ne samat tunkkaiset vaatteet päälläni, jotka ovat olleet siinä jo kolme päivää. Henkilön, joka on päättänyt valvoa ikuisesti, ei kannata vaihtaa yöpukua päälleen. Sitten kuitenkin: kuolaa neuleella, rintaliivien painava solki, farkut hiestä märät. Olin taas nukahtanut sohvalle, tuskaiseen epämiellyttävään uneen.
Unessa olin sairaalassa. Kuolasin päälleni, räkää valui nenästä, hiukset olivat rasvaiset, ruma karheaa puuvillaa oleva asu liimautuneena luihini kiinni. Ihmiset kävivät tervehtimässä minua, taustalta kuului ilmastoinnin kolkko humina. Mielisairaalassa ei käy aika pitkäksi. Aika menee pelkäämiseen.

Kävin siinä unessa monta kertaa vessassa. En koskaan uskaltanut katsoa peiliin. Juttelin vierailleni uusista salaisista viesteistä, joita löysin musiikista. Hullu. Oksetti. Oksensin. Itseni päälle. Pyyhin käteni hiuksiini.

Lopussa menin vessaan, öljyiset hiukset roikkuivat suiroina kasvojeni peittona. Sitten katsoin itseäni, monien vuosieni jälkeen. Olin kuollut. Luuni näkyivät hennon ihokerroksen läpi. Sitä oli kaikkialla. Kauhua. Päästäni valui tummaa, tahmeaa verta. Raskasta. Se valui myös silmistäni, ja suustani, tuijotin itseäni, mutta en yllättynyt. Tiesin.

Hiki on tarttunut lakanoihin ja patjaan asti. Tyyny tuntuu epämuodostuneelta lihalta. Voiko tähän tottua?


--

Tuntuu pahalta lukea sitä jälkeenpäin. Mutta samalla on rohkeampi olo, nykyään uskallan nukkua 12 tuntiakin putkeen. Saatan nukkua yhteen asti päivällä, jättää koulun väliin ja nukkua vielä lisää.. toisaalta ei sekään tietenkään ihan hyvä ole. Miten voin ikinä käydä normaalissa päivätyössä? Tällä hetkellä olen onnekseni akateeminen sekatyöläinen, todellakin, säädän viidessä eri työpaikassa samaan aikaan. Voin järjestää itselleni nukkuma-aikaa, tai vain aikaa. Tuntuu niin pelottavalta sitoutua johonkin kunnolla. Mitä jos en pystykään? Haluaisin tietää pystyykö joku...

..Nyt pitää mennä keittämään kahvit.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Ensimmäinen



Viime yönä kello 3:34 ajatus blogista kypsyi riittäväksi. Uskaltaudun kai vihdoinkin kertomaan päivien aikana syntyneistä ajatuksistani, jakaa ne joidenkin muidenkin kuin valvottujen öiden kanssa.


Paljon en tästä elämästä tiedä..oikestaan olen harvinaisen pihalla 27-vuotiaaksi. Mutta tiedän miltä tuntuu elää menetyksen kanssa. Nyt kai on tullut tarve puhua ääneen omasta elämästä kauhun, surun, loppumattoman pelon, apua-miten-selviän-tästä-tunteen, ja myös hauskojen sekä rauhallisten hetkien kanssa. Miten puoliksi kuollut pysyy elämässä kiinni...

Oon miettiny tätä blogia varmaan kaks vuotta. Ensinnäkin tekee mieli jotenkin.. oksentaa ulos tämä olo, niin kuin jo pohdin... Mut haluaisin myös blogin avulla saada yhteyden kaikkiin muihin ihmisiin jotka ovat käyneet läpi jotain samankaltaista.

Kun oma elämäni muuttui rysäyksellä, yritin penkoa esiin kaikki mahdolliset kirjat, nettikeskustelut, ihmiset, jotka olisivat kokeneet jotain samanlaista. Olin epätoivoinen vertaistukietsijä. Luin pahimmat selviytymistarinat, katsoin kauhea-elämä-onnellinen-loppu-elokuvia.. Halusin todisteita siitä, kuinka joku, joka on kokenut väkivaltaa, jonka läheiset ovat kuolleet tämän seurauksena, elää normaalia (mitä se sitten onkaan) elämää, käy ehkä töissä, on mieleltään terve, perustaa perheen, on... jotain minkä takia tätä kannattaa katsoa eteen päin.

Helkkarin vaikeaa. Näistähän asioista ei paljoa puhuta.

Kokeillaanko?

- L