sunnuntai 26. joulukuuta 2010

Joulu.

Aluksi tulee pakokauhu, henki loppuu. Se on ollut äidin ja minun lempi juhla. Valmistelut alkoivat marraskuussa. Lähdemme yhdessä ostamaan jolulahjoja, laitamme aina saman joulu-cd:n auton soittimeen ja nautimme oopperanlaulajan kauniista äänestä. Ajamme ruuhkassa, jota emme edes aina huomaa. Äidin kanssa. Kuljemme ihmismassojen välissä ja haaveilemme kauniisti koristellusta trendikkäästä kuusesta, mutta lopulta kotona ripustamme ne samat vanhat mustekynällä sotketut enkelit, rikkinäiset pallot, käpytontut, joista parta on jo irronnut. Piilotamme saman likaisen nallen yläoksille. Teemme kreppipaperirusetteja ovien pieliin. Piilotamme joulusukkiin suklaakarkkeja. Juomme glögiä,  nauramme pikkusiskolle, joka hakee hampaat kalisten jokukortteja postilaatikosta. Leivomme torttuja heti kun luumuhillot ilmestyvät kasoihin kauppoihin. Alamme suunnitella upeaa jolumenua, joka on kuitenkin joka vuosi sama. Jostain syystä vaikka kotimme ei ollut rauhan tyyssija, ei todellakaan, joulu oli rauhan aikaa. Se ei stressannut, se sai perheemme sulautumaan yhdeksi turvayksiköksi. Ulkopuolisella ajalla ei ollut väliä. Istumme vuorokauden ympäri yöpuvuissamme ja ratkomme tuhannen palan palapeliä. Uppoudumme kirjoihimme takan edessä ja vaihdamme niitä kun ne on luettu. Yöllä hiivin syömään joululimppua ja äitikin on siellä. Naurahdamme molemmat, hiljaisuudessa, sähkökynttelikön heikossa valossa. Aamulla sytytämme tuikut ja teen lumimyhdyn etupihalle. Älä tule vielä huominen.

Ensimmäinen joululaulu radiossa saa suuni kuivumaan. Joka vuosi yritämme. Ostamme samoja herkkuja,  kuuntelemme samat laulut, mimitoimme kodin joulua. Tuomme kuusen sisään. Syömme aamupuuron. Lumiukko televisiossa. Pakkaudumme autoon. Juttelemme niitä näitä, yritämme olla hauskoja. Kävemme kynttilämeren läpi ja asetamme omamme hautakiven juureen. Palelen, sisältä. Istumme taas veljelläni joulupöydän ääreen. Otan lasin viiniä ja tuijotan ulos. Mikään ei ole enää samaa.

Vaan pikku hiljaa, alkaa löytyä omat uudet ajatukset vanhojen seasta. Uudet koristeet. Uudet puheenaiheet. Uusi tulokas saa meidät kaikki nauramaan. Seuraan hänen vaateleikkejään, pois - päälle - pois - päälle. 

Ja kalkkunarulla, se onkin yllättävän hyvää. 

Kyllä se tästä.

tiistai 21. joulukuuta 2010

Väsynyt.

Olen väsynyt. Nukun aika lailla kaiken vapaa-aikani. 

Käyn traumaterapiassa, kutsun sitä paskaterapiaksi. Se on vaan käsiteltävä jossain vaiheessa. Kaikki paska. Terapeutti on omistautunut. Terapeutti on käynyt paljon traummaattisia tapahtumia läpi asiakkaiden kanssa. Terpeutti ei ole naimisissa, hän antaa minulle numeronsa, jotta voin soittaa joululomalla. Nyökkään kiitokseksi, mutta en aio häiritä häntä. Olen helpottunut paskaterapiatauosta. 

Puhun aina ajasta ennen vanhempien kuolemaa ja vanhempien kuoleman jälkeen. "...Sen jälkeen kun vanhemmat kuolivat, muutin..." "...Siitä lähtien kun vanhemmat kuolivat olen syönyt vahemmän lihaa..." "...Se oli silloin kun vanhemmat olivat elossa..." Tapahtuma on jakanut elämäni kahtia. Se määrittää elämäni ennen ja jälkeen. Nyt tämä paskaterapeutti lisää aina lauseeseen "...ja kun sinä meinasit kuolla." Okei. En halua ajatella sitä. En ole ajatellut sitä. "Sen jälkeen kun vanhempani kuolivat --" "JA sinä meinasit kuolla." hän keskeyttää. Ärsyynnyn. "... niin, sen jälkeen lopetin koulusta stressaamisen."  "Ennen kuin vanhempani kuolivat --" "Ja sinä olit kuolla." "...äh, niin siis joo, sillon ennen olin todella omistautunut urheilulle..." Keskustelu jatkuu samalla tavalla.

ÄLÄ KESKEYTÄ. Älä kerro minulle että meinasin kuolla. Joo joo, tiedän, mut en halua ajatella sitä. En halua. Se tuntuu pelottavalta. Mitä minun sitten pitäisi tehdä elämällä? Jos olen meinannut kuolla, se pitää olla jotain... ainutlaatuista. "Jos on ollut lähellä kuolemaa, on vaikea palata taas elämään elämäänsä." hän sanoo. Helvetin totta. Kun olin sairaalassa, lääkärit sanoivat, että on ihme että olen elossa. Psykiatri sanoo että olen pelastunut ihmeen kaupalla. Sairaanhoitaja sanoo, että olen sankari. Kuuntelen tätä kauhuissani. Ja piiloudun elämältä. Jos elämäni on niin suuri ihme, mitä ihmettä sillä pitää tehdä? Voinko vaan olla keskinkertaisesti pelastunut? Voinko palata siihen samaan tavalliseen, ei niin ihmeelliseen elämään? Stressata tenteistä ja reisien paksuudesta. Hautaudun äidin ja isän kuolemaan. On niin helppo käyttää tekosyynä: "Ei mun tarvi olla hyvä koulussa koska äiti ja isä on tapettu." "Ei mun tarvi käydä lenkillä koska mulla ei oo äitiä ja isää." 

Helppo tapa vältellä elämistä. 

"Mä oon niin väsyny, voidaaks me lopettaa?" "Tottakai sä oot väsyny, sä oot niin väsyny koska oot meinannu kuolla."


Tarviiko mun elää, kun oon melkein kuollut? 

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

Yes comments.

Pikainen ilmoitus: kommenttinne merkkaa minulle todella paljon. Laitoin kommentoinnin asetukset taas joka tapuksessa niin, että minun on tarkastettava ne ennen kuin ne ilmestyy blogiin. Jotenkin pelästyin, jos kommenteissa on jotain mitä en itse uskaltaisi julkaista. Tämän lisäksi vastaan kommentteihin epäsäännöllisesti ja  huonosti, se on aika vaikeaa, anteeksi siitä. Jotekin olen aina niin takki tyhjänä kirjoituksen jälkeen, tuntuu että minulla ei ole kommentteihin mitään järkevää lisättävää.

Mutta yleisesti haluan kiittää kaikkia lukijoita kannustuksesta ja kommenteista ja siitä kuinka jotkut ovat uskaltaneet kertoa omia kokemuksiaan täällä.

Tulee olo, että jaan tätä taakkaa ja olen onnellinen jos joku muu tuntee kommentoidessaan samoin.

Vilpittömästi kiitollisena,

kuolleen tytön päiväkirjan kirjoittaja.

torstai 25. marraskuuta 2010

Perutaan häät.

Miten vaikeaa on tehdä päätöksiä? Kun toinen puoli sanoo että millään ei lopulta ole mitään väliä. Mutta toinen yrittää siinä välissä, hampaat irvessä, olla onnellinen niistä asioista mistä normaalisti ollaan. Hengittää tätä samaa ilmaa muiden kanssa. Mutta sitten huomaakin, että se on täynnä saasteita ja paskaa. Ja hetkeksi päättää lopettaa hengittämisen. Kunnes puhelin soi, ystävän ääni, ja sitten sitä taas haluaa yrittää. Tehdään lapsia. Ei tehdä. Mitä tänne muita tehdään kuolemaan? Haluan olla yhdessä. En halua. Miksi haluisin satuttaa toista tällä kaikella? Nauraa ilosta ja itkeä kauhusta saman lauseen aikana. Raapia arpea selässä ja kokeilla kihlajaismekkoa. Dissosiaatiohäiriö. Se on kuulemma normaalia tässä vitun epänormaalissa elämässäni. 


Joka päivä. Joka päivä vanhempani murhattiin eilen. Mahaani sattui sairaalassa. Mahaani sattuu nyt. Olo oli huono sairaalassa. Olo on huono nyt. Trauma ei vanhene. Trauma vaan on. Lähellä, iholla, läsnä. 


Yritä siinä sitten selvitä kaikesta hengissä.



maanantai 22. marraskuuta 2010

Talvi.

Kävelen kouluun kuulokkeet korvilla. Samaa reittiä kuin aina. Kaksi kappaletta ja olen linja-autoaseman kahvilan kohdalla. Siinä ei ole kukaan tehnyt parastaan. En ikinä joisi kahvia sellaisessa kahvilassa, jossa päivän tarjous on tussattu pysyvästi ikkunaan. Ikääntynyt, lihava mies katsoo minua kuraisen ikkunan läpi. Pysähdyn. Tuijotan miestä, pölyhiukkaset leijuvat hänen kahvinsa päällä. Ajatukseni siitä mitä aina ajattelen ottavat yhden harha-askeleen: Kuinkakohan kauan hän on istunut siinä?

Päässä soi tällä kertaa lempeä musiikki. Ilma on täydellinen, sellainen kuin aina hyvissä lauluissa. Joki on umpijäässä ja lumi sanoo narsknarsk. Kävelen nopeaan ja poskissa tuntuu viiltävänä kylmä tuuli sillalla. Siristän silmiäni auringonpaisteessa. Kuinka lujaa pitää lyödä, että saa ihmisen rikki kirveellä? Kauniina pakkasaamuna ihmisten kävellessä ohitse isän huuto kuulostaa epätodelliselta korvissani. Kuka tietää miten ihminen teurastetaan? Se ei kuulosta kauniilta. Ei kimeältä kiljunnalta. Se kuulostaa siltä kuin joku repisi sisälmyksiä irti vatsasta. Se kuulostaa karhealta ja vihaiselta. Ennen kaikkea vihaiselta. Se huuto ei lähde vaikka käännän musiikin täysille. Vihaa ja pelkoa.

Saavun koululle, ostan kuumaa höyryävän kahvin ja varistan ajatukset päästäni. Hymyilen koulukavereille: "Huomenta"

keskiviikko 17. marraskuuta 2010

Lujaa.

Juoksen. Juoksen henkeni edestä. Kukaan ei tiedä miltä se tuntuu, jos ei ole itse juossut kuolemaa pakoon. Se maistuu vereltä, kesäyöltä, kuivalta, karkealta, hiljaiselta ja keskittyneeltä. Jalkapohjistani kuoriutuu nahkaa irti kun ne osuvat kovaan asfalttiin. Juoksen kymmen, kaksikymmentä, sata metriä. Ohitan monta taloa. En halua mennä heti naapuriin, mitä jos murhaaja seuraa minua, hän saa minut heti kiinni. Juoksen ja huudan. Huudan apua. Kiljun. Niin kuin mauttomissa elokuvissa, niin kuin painajaismaisessa unessa. Ei tämä ole totta. Ei ole. Katson alas päin itseäni, silmäni sumentuvat, otan harha-askeleen. Miten voin nyt horjahtaa?! Terästäydyn ja juoksen lujempaa. Katson kenen pihassa on autoja, kuka olisi kotona, kenen luokse kannattaisi mennä. Juoksen ja tunnen sydämeni hakkauksen päässäni. Huomaan jotain lämmintä valuvan pitkin jalkojani ja suustani tulee verta. En välitä. Juoksen. Lujaa.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Korjaa minut.

Korjaa minut elämä. Tämä päivä ja olen ehjä. Juoksen ohi yksinäisen kengän. Astun mutalammikkoon. Liikuminen auttaa jaksamaan, jotain sellaista luki jossain. Minä alan paeta pääni sisällä murhaajaani. Jokeen on tippunut joskus ihmisiä. Olen ihan varma siitä.


Konsertissa edessäni oli kaksi tyhjää penkkiä. Kuinka monta jäi kotiin, sen takia että jotain kauheaa on tapahtunut? Itse annoin silloin lippuni eteenpäin. Sairaalasta ei voi lähteä kuuntelemaan populaarimusiikkia.


Kadulla kulkee ihmisiä. Onkohan tuo raiskattu joskus? Miksi mies huutaa takanani saatanaa? Kuka sekoaa seuraavaksi? Älä istu viereeni ratikassa. Pelkään sinua.


Pikkusiskoni soittaa. Joka toinen puhelu itkua, joka toinen jotain muuta. Itken mukana. Joka päivä. Mutta se ei ole helpottavaa itkua. Se vetää syvemälle ahtaaseen oloon, repii muistot esiin. Se oksettaa. Jätän ruokani syömättä. 


Auta meitä.

keskiviikko 10. marraskuuta 2010

Junassa.


Junat on mun juttu. Junat  ja ensilumi. Tänään sain nauttia kummastakin. Junissa on jotenkin rauhallista, ei voi mennä mihinkään. Ei voi tavata ketään. Ei voi hoitaa asioita, järjestellä, siivota. Pitää vaan olla. Kun vanhemmat kuolivat, junassa matkustamiseni lisääntyi potenssiin sata. Aluksi asuin pikkusiskoni ja veljeni kanssa vanhempieni kotipaikkakunnalla, kävin junalla välillä kämpälläni toisessa kaupungissa jossa opiskelin. Sitten palasin opintojeni pariin ja kävin junalla veljeni ja siskoni luona. Sitten muutin uuteen paikkaan opiskelemaan, mutta kävin kuitenkin terapiassa entisellä asuinpaikkakunnallani.  Junilla on siis kuljettu. Parhaimmillaan kolme kertaa viikossa edes takaisin. Vanhimmissa junissa haisee kummaliselle, etenkin verhot. Ravintolavaunun vesi maksaa 2€. Pedolinossa tulee paha olo, se heiluu ihan hulluna. Lemmikkivaunussa on aina tilaa, jos ei halua istua jonkun vieressä, kannattaa ottaa paikka koirien seasta.

Kaksi tuntia omaa aikaa. 

Junissa on tiettyjä sääntöjä, joita ei voi lukea seiniltä tai matkalipun takaa. Ensinnäkin, älä pidä aamupalaveria kello 05:00 junassa. Kukaan ei pidä sitä hyvänä ideana, paitsi se joka matkustaa junalla kerran vuodessa. Aamujunat ovat aina täynnä kello viidestä yhdeksään. Silloin ihmiset haluavat lukea aamulehteä, juoda kahvia ja useimmin nukkua, eivät kuunnella isoäänisen toimitusjohtajan ja asiakkaan välistä ajatustenvaihtoa viime viikonlopun myyntikokouksesta.
Älä käytä vahvaa hajuvettä.
Älä istu toisen ihmisen paikalle, vaikka juna olisikin tyhjä. En edes jaksa perustella tätä enempää.

mutta,
Nauti hiljaisuudesta.
Katsele maisemia.
Tunne vastaan tulevan junan imu.
Ole matkalla.

Mukanani on korvatulpat ja silmälaput. Miten junassa nukutaan: otan oman penkkini ja viereisen tyynyt irti selkänojasta (muuten en edes ylety niihin kunnolla). Asetan toisen alemmaksi pääni taakse ja toisen käsinojan viereen, sitten käännyn sivuttain, tuen selkäni käsinojaan, nostan varpaat tuolille ja alan uneliaaksi. Junassa nukkuminen on jotenkin turvallista, on kokoajan liikkeessä.

Aikaisemmin junassa ei voinut edes soittaa kunnolla, kun kuuluvuus ei riittänyt... "mä oon junassa... - - -"
Olin junassa syntymäpäivänäni. Olin junassa maanantaisin. Olin junassa valokuvatuntien aikana. ("voinks suorittaa tän tehtävän etänä, niinku junassa?")

Olin junassa kun saimme kuulla murhaajan oikeustuomion. Vastapäätä istuva täti tunsi silminnähden olonsa epämukavaksi. Ei kivasti tehty minulta. Puhelu katkesi Toijalan kohdalla. Itkin lopun matkasta. 

Sitten kuin pelastus, peitti mustat ajatukset:
Onneksi tuli ensilumi. 

sunnuntai 31. lokakuuta 2010

Oikeudessa.


Oikeudessa istuin sermin toisella puolella, Niin lähellä, että jos ei näköestettä ei olisi ollut, olisin voinut melkein koskettaa murhaajan kättä. Minun piti puhua pitkään, tarkasti, muistella kaikkia yksityiskohtia uudestaan ja uudestaan.  Minulle näytettiin kuva kirveestä: "kyllä, tällä hän minua löi". Kyllä, tähän kohtaan ja tähän. Faktoja. ”voitko näyttää vielä jäljet.” Ei se ollut kysymys. Kerroin kaiken. Ja lehdistö kuuli kaiken. Mutta lehtiin poimittiin vain parhaat palat. Skandaalimaiset seikat. Ei sitä, kuinka ikävä minulla on äitiä ja isää. 

Kuinka joka kerta sanojen äiti tai isä sanominen sai minut tärisemään surusta.

Se kesti tunteja.

tiistai 5. lokakuuta 2010

Haista paska maailma.

Luen tutkintapöytäkirjaa. Viisi vuotta meni että jaksoin edes vilkaista. Yritin silloin oikeudenkäyntiprosessin jälkeen, oksensin rajusti ja siirsin tuonnemmaksi. Tänään päätin jättää aamuisen koulun väliin ja saada mahani kipeäksi ikävästä ja inhotuksesta. Jossain kohdissa peitän tekstin kämmenelläni: kallo, isku, paita veressä, vastustellut, kärsi, kitui, pakeni, tuoleja oli aseteltu esteeksi, makasi lattialla... Älähdän, inhokauhuahdistus. Itken ja vaikeroin. Vaihdan asentoa levottomana. Sanat syöpyvät tajuntaani ja tiedän kyllä että niitä ei taas saa sieltä ikinä pois. Hyppään ruuminavauspöytäkirjan yli. Hypään poliisin tapahtumakuvauksen yli. Pysähdyn hetkeksi hätäpuhelunauhoitukseen. Sydämmeni on tummunut raskaaksi möykiksi rinnassa. Haluan hetken kuolla. Onko tästä mitään hyötyä? Jatkan kuitenkin, tiedän kyllä mitä etsin: murhaajan hoitolausuntoja.

Varmistan sen minkä jo tiedänkin: yli kolme vuotta taisteltiin. Hänelle haluttiin hoitopaikka, hänelle vaadittiin hoitoa, hän itse halusi hoitoa. Mutta psykiatrit olivat tästä seuraavaa mieltä: hän ei ole kriisitapaus/psykoottinen/säännöllisen hoidon tarpeessa. Itsemurhayrityskin voidaan käsittää lievänä masennuksena. Osa jopa  oli sitä mieltä, että äitini on ylihuolehtivainen ja ehkä hän tarvitsee hoitoa.

Äiti sanoi pari viikkoa ennen murhayötä, että ehkä hänen pitää tehdä jokin rikos, jotta hän pääsisi hoitoon.

Inhoan tätä maailmaa juuri nyt. Todennäköisesti vielä huomennakin. Ehkä sitten taas hengitykseni tasautuu. Inhoan ja pakkaan koululaukkuani. Valitsen värikkäitä tusseja muistiinpanoja varten. Selailen kylmästi monistenippua jonka saimme viime kerralla. Lähden kotoa. Kävelen jäykästi koululle. Menen tunnille. Sanon hei opiskelijaystäville. Hymyilen opettajalle. Istun alas ja levitän tavarani, värikkäät kynäni.  Kuuntelen luentoa. Olen kuuntelevani.
Tosiasiassa keskityn siihen etten oksentaisi, huutaisi vihasta ja itkisi katkeruudesta.

Se olisi ollut niin estettävissä.

torstai 30. syyskuuta 2010

Hakkaan ovikelloa.



Hakkaan ovikelloa ja huudan. En uskalla katsoa taakseni. Ovi aukeaa. Totean: ” Se on tappanut kaikki.” Otan muutaman askeleen talon eteiseen ja kaadun maahan pehmeällä matolle. Matto värjäytyy punaiseksi. En ymmärrä miksi makaan verilammikossa? Miksi ystäväni äiti huutaa kauhuissaan. Pyydän saada soittaa poikaystävälleni. Minulle ojennetaan puhelin. Hän ei vastaa. Soitan uudestaan. Hän ei vastaa. Nythän on kello kaksi yöllä. Vieressäni soitetaan samalla ambulanssia. Kaverini äiti on poissa tolaltaan. Hän huutaa ja nyyhkyttää. Minä en, tiedän vain että kuolen. Soitan vielä kerran: "MMmm" hän sanoo. Minä sanon: "Hei. Rakastan sinua. Hän tappoi kaikki. Minä kuolen, anna anteeksi. Ota taksi vanhempiesi luokse. Anteeksi. " Ambulanssimiehiä alkaa ilmestyä ympärilleni: "Se on 10cm syvä, 30cm pikä. päässä pahoja vammoja" Kestä he puhuvat? Minusta. He käskevät minun lopettaa puhelimessa puhumisen: ”Meidän pitää pelastaa sun henki, nyt lopetat sen puhelun.”

tiistai 21. syyskuuta 2010

Hyvästit.


En tiedä paljoakaan elämästä. Tiedän enemmän kuolemasta. Tiedän miltä se maistuu, tuntuu, haisee. Se on viimeinen muisto äidistä ja isästä. 

--

Seisoin pöydän vieressä ja en uskaltanut avata silmiäni. Ruumiiden läsnäolo teki ilmasta painavempaa, kuin huone olisi liian ahdas meille kolmelle. Tuoksu oli epäinhimillisen puhdas. 

Isällä oli hymy kasvoillaan - hermojen jäykistymistä. Odotin, he eivät sanoneet mitään. He olivat kuolleita ja minä puhuin heille, huusin, itkin.  
Minulla oli pitkä kirje kummallekkin. Miksi ? 

Miksi ihmisiä murhataan.

Minua palelsi. Laskin sormenpääni äidin kylmälle poskelle ja sydämeni lakkasi hetkeksi lyömästä.

maanantai 16. elokuuta 2010

Syömäkelvotonta leipää.

Ensimmäinen yö yksin uudessa kodissa. Miten se vieläkin hiipii nurkkiin, vaikka ne olisi kuinka puunattu. Pelko. Ahdistus. Mitkä ovat varmimmat pakoreitit? Satutanko jalkani jos hyppään alas parvekkeelta? Miksi naapurini ovi käy klo 01.10? Uskallanko ilmoittaa sukunimeni postilaatikkoon laitettavaksi? Mitä jos hän löytää minut... Otan sen tyhmän nukahtamislääkkeen, josta menee pää tunkkaseksi koko seuraavan päivän ajaksi. Selailen kärsimättömänä naistenlehtiä, jotta saisin ajatukset muualle. Kenkiä, puuterinsävyt, huippumalli, vuoden elokuva, what to wear, pakko saada... Mietteet hidastuvat ja lopulta silmät painuvat tummaan huminaan. 
Aamulla herään kuivaan kitalakeen. Myöhässä. Olen torkuttanut tunnin. Yläkerrasta kuuluu tömähdys. Laahaudun keittiöön ja avaan leipäpussin. Sydämmeni hyppää kurkkuun; jotain mustaa!! ...Hometta. Pitääkö sitäkin pelästyä?! 
Kyllä tämä tästä. Olen ihan järjissäni. O-len. Ooooollllleeeennnn. Kyllä tämä taas tästä.

maanantai 2. elokuuta 2010

Tulkaa hakemaan kirjanne!


Kesä 2010. Tuntuu kun se olisi mennyt aika lailla ohi. Paljon lupailtut rusketusrajat on hankkimatta. Muutimme uuteen asuntoon ja kaiken kaaoksen keskellä on unohtunut hengittää. Töitä ja purkua, töitä ja kaaosta, töitä ja pölyä, yöuinteja ja hikisiä aamuja.

Tänään kannoimme viimeiset tavarat sisään. Katson ympärilleni; laatikoita, kasseja, purkkeja, pahvia, paperia, sälää, ihme sälää… Tulee jotenkin haikea olo. Taas yksi iso muutos, ilman vanhempia. Äiti hei me muutettiin. Se on ihanaa. Olisitpa suunnitelemassa kanssani keittiön järjestystä. Hyllyt pitäisi kiinnittää, iskän Makita. Puuttuu.

Olen aivan jumissa. Katselen laatikoita ja nostelen niistä välillä eriparisukkia, kirjoja jotka eivät kuulu minulle, vanhoja vaatteita, lapsuuden kamaa, äidin astioita joista en edes pidä, en vain voi luopua.
Löydän vaahtokarkkeja maljakon sisältä. Päätän alkaa grillaamaan niitä kynttilän valossa. Ei onnistu, vaahtokarkki tulee liian mustaksi ja kieleni palaa. Jään tuijottamaan liekkiä niin pitkäksi aikaa, että silmissäni tummuu ja alan näkemään laikkuja uusilla seinillä.

Ei ihme että tämä kestää ikuisuuden.
Ehkä nyt myös löydän aikaa blogin kirjoittamiseen.

(vihreä lappu = viimeinen asia jonka sain äidiltä, iltana jolloin äiti kuoli. Lappu oli pienessä palassa kangasta, siitä kankaasta tein sitten tyynyliinan)

perjantai 18. kesäkuuta 2010

Hengitys ja hyvät rusketusrajat.

Makaan pitkään hereillä sängyssä. Kuuntelen poikaystäväni hengitystä. Pitkä sisäänhengitys ja tuhahdus ulos, tasaiseen tahtiin. Katselen häntä. Mietin. Mietin, kuinka helppo nukkuva ihminen on murhata. Kuinka puolustuskyvytön ihminen silloin on. Unenmaassa, kaikesta tietämätön. Mietin sitä, ja kirkuminen ja sekasorto alkaa soida päässäni. Karjuminen. Kauhu. Miten hän tulikin niin hiljaa. Käyn hakemassa lasin vettä. 

Minulle sanotaan usein, ettei sellaista voi tapahtua. Ainakaan toista kertaa. Hengenvedot alkavat kuulostaa raskaalta. Kuuntelen tuulta, kosketan varovasti poikaystäväni päätä, ja vedän käteni kavahtaen kauemmaksi. Älä koskaan lakkaa hengittämästä.

Haen toisen lasillisen ja juon sen vessassa. Katselen itseäni peilistä. Puhdistan kasvoni kasvovedellä. Pesen hampaani. Juon lisää vettä. Pesen välillä hampaat keskellä yötä. Tulee puhtaampi olo. Tunnustelen arpiani, katselen niitä. Mietin jälleen kerran, mitä ihmiset ajattelevat kun laitan huomenna bikinit kun menen uimaan. Mutta käytän silti bikineitä. Mietin kömpelöä kokovartalouimapukuani sinä kesänä. Näytin sillon lapselta. Hymähdän sille tosiasialle, että vaikka kuinka ahdistunut olin sillon, halusin mennä rannalle ruskettumaan. Alan nyppiä kulmakarvojani.

Mietin ystäviäni. En usein kirjoita heistä, he ovat koko ajan läsnä. En koskaan, koskaan kuitenkaan unohda sitä, että he ovat. He ovat kuin perheeni. Paitsi että perhe, se joskus... vain on. Ystävät eivät. He eivät ole itsestäänselvyys. Olen onnekas. Vaikka olenkin yksin tämän kokemuksen kanssa, en koskaan kuitenkaan ole. Ystäväni eivät enää kavahda arpiani. Vai kavahtavatko? Selkäni takana? No mitä sitten, he ovat silti aina lähellä. Kaikilla on arpia. Ilman ystäviäni käyttäisin vieläkin kokovartalouimapukua.

Luen kirjotukseni läpi. Naurahdan sekavalle ajatuksenkululleni: Murhayöstä hyviin rusketusrajoihin. Perussetti. Nyt palaan nukkumaan.


maanantai 7. kesäkuuta 2010

Päiväkirja.

Vitsit tuntu pahalta. Luin eilen kaikki vanhat päiväkirjamerkintöni. Kaikki siihen asti kunnes vanhemmat kuoli ja siitä vuoden eteenpäin. Olin aloittanut silleen suhtkoht aktiivisesti päiväkirjan noin puolivuotta ennen vanhempien kuolemaa. Sitä ennen olin kirjotellu teininä sillon tällön. Olin päättänyt keventää taakkaa, selventää ajatuksia ja saada voimia kirjottamisen avulla.

Ennen kuin kaikki paha tapahtui, ennen kuin vahemmat kuolivat... Olin jo sillon aika hajalla. Päiväkirjan sivut täyttyivät itseinholla ja huolella perheestä. Mitä huonommin perheeni voi, sitä enemmän päätin laihduttaa. En tietenkään ymmärtänyt sitä sillon. Silloin vaan olin pettynyt perheeseeni, ja samalla laihdutin, jolloin en ollut pettynyt itseeni. Se oli yksinkertainen ratkaisu. Ja yleinen, vieläkin monet tuntuvat rankaisevan omaa kehoaan jos joku ei mene hyvin. Joko esimerkiksi ryyppäämällä tai laihduttamalla. Kumpaakin olen kokeillut, kumpikaan ei toimi. Se olisikin liian lyhyt tie onneen.

Kävin jo aikaisemminkin psykiatrilla puhumassa. Puhuin koulusta, läskistä, perheestä, kaloreista, huumeista, syömmättömyydestä, peloista, nälästä, alkoholista, itseinhosta, seksistä... kaikesta mistä nyt aika useat kaksikymppiset nuoret naiset puhuvat. Olin mielestäni epänormaali.

Ajattelin ennen että meidän perhe ei ole normaali. Ainoastaan minun veljelläni menee elämä päin persettä, vain minun vanhempani riitelevät, vain meillä puhutaan psykiatrilla käymisestä, ei muilla ole mitään tällaista.
Mitä vanhemmaksi olen tullut olen tajunnut ettei sellaista kuin normaali perhe ole olemassa. Ja mikään perheen epänormaalius ei oikeuta siihen, että "noi on just tollasia perheitä, missä tollasta tapahtuu" -lause olis ok kun vanhemmat murhataan. Ne ei ole mitään marginaaliperheitä, vaan ketä tahansa. kuka tahansa. millon tahansa... 
Sen tiedon kanssa on aika raskasta elää. Lukea lehdistä se kaikki paska ja aina muistaa, että kaikki tämä voi myös tapahtua minulle.
Mitä enemmän elämääni pohdin, sitä enemmän siitä haluan kirjottaa. Ja sitä enemmän alan paljastamaan itsestäni asioita. vaikeaa.
äsh..tää on ehkä maailman sekavin blogmerkintä.

Viimeinen kirjoitus ennen vanhempien kuolemaa meni päiväkirjassa näin:


Kotiolot pelottavat. Miksi iskä on niin vaikea... Voisiko se lopettaa? Voisiko veli lopettaa sekoilut? Voisiko pikkusisko olla vaan vapaasti oma itsensä, eikä niin vaivautuneen ja sulkeutuneen oloinen? Onko poikaystäväni ainoa NORMAALI ympärilläni? Ainoa johon voi luottaa ja johon voi turvautua. Muihin jos nojaa, niin he kaatuvat mukana.
Toivon, että vihdoinkin jotain parempaa tapahtuisi tässä elämässä.


Rakastaakohan kukaan minua.


--
Sen lukeminen itketti. Kymmenen päivää myöhemmin, matkustin kotiin, heräsin yöllä siihen, kun vahempani murhattiin.





lauantai 5. kesäkuuta 2010

Onnea Ylioppilaat.

Ylioppilasvuoteni oli kummallinen. Sillon tapahtui niin paljon. En ole kirjottanut blogia vähään aikaan... On arveluttanut ja mietittänyt kuinka paljon tänne uskallan kirjottaa, ja mitä, ja missä se raja menikään. Pesen hampaita, laitan ruokaa, piirtelen lehden reunaan ja pohdin lakkaamatta voiko tästä kirjottaa blogia vai ei... Ylioppilasjuhlistani ei ole paljon kuvia, ehkä kolme. Minä takapihalla, minä olohuoneessa, äiti keittiössä. Silloin kaikki alkoi jo mennä vaikeaksi. Ehkä siinä jännityksessä kuvat unohtuivat, yritimme kaikki vaan hymyillä. Pellavamekkoni oli pitänyt pienentää minulle yhden koon verran. Iloisena oleminen kävi työstä.
 Aluksi ajattelin, että en kirjota tänne mitään mikä "paljastaisi" minut. Aika paljon on jo lipsunut. Mutta tietyt faktat, minkälainen oli oikeastaan perheeni, kuka teki ja mitä ja mitä tapahtui... miten paljon pystyn kertomaan. Mitä sisareni ovat tästä mieltä? Mitä kaverini ovat tästä mieltä? Mitä sukuni on tästä mieltä? Mitä minä olen tästä mieltä...?
Oli niin ihanaa olla ylioppilas, silloin tiesi kaikesta kaiken, mutta sai olla auttamattoman tietämätön kaikesta. Pystyi pakenemaan todellisuutta ja unohtamaan hetkeksi itsensä. Olla vaan, Ylioppilas.

perjantai 21. toukokuuta 2010

Muotiblogi.


Välilä mietin että haluaisin kirjottaa blogia muodista tai jostain muusta kivasta. Mulla on about miljoona nettikauppavinkkiä maailmalle, keräsin niitä kun halusin vaan unohtaa elämäni ja rentoutua. Haaveilin kengistä ja takeista ja bikineistä ja ihanasta kropasta ja upesta luomiväreistä ja stailistin urasta. Ja haaveilen vieläkin, tosi paljon! Ja sitäpaitsi sellasia blogeja kommentoidaan kokoajan!! "Berliinin shoppailuvinkit" " I want these shoes!" "mäkin olin tuolla!" "mä haluun noi kaa!". Tätä blogia ei kai ole niin helppo kommentoida, ainakin jotkut on sanonut niin... Niin se varmaan sit on. Kai mun vaan nyt pitää kirjottaa tätä silti... Toivottavasti tätä kuitenkin lukee joku, ettei tää oo vaan mun yksinäistä tilitystä... 


Ehkä mä joskus alotan muotiblogin... Mulla on oikeesti kivoja vaatteitakin!

torstai 20. toukokuuta 2010

Lastenkirjoja ja vampyyritarinoita.

Luin äsken Raija Orasen Melkoinen Möttönen kirjaa. Sitä ennen katsoin juuri viimeisimmän True Blood -jakson nauhalta. Joku tasapaino on säilytettävä. 


Aikaisemmin en edes pystynyt katsomaan Tom & Jerry -piirrettyä voimatta pahoin. Kaikki ne jahtaamiskohtaukset, veitsienheitto, pakeneminen... Siinä meni hetkensä. Vuoden päästä pystyin jo toisella silmällä seuraamaan hardcoreväkivaltaisuutta: Simpsoneiden Itchy and Scratchy -pätkiä. Ne kyllä vieläkin ahdistaa. Nykyään katson True Bloodia kuin vanhakin tekijä. En tosin livenä telkkarista, vaan nauhalta. Silloin pahimmat kohdat voi kelata, tai laittaa pauselle ja jatkaa myöhemmin. Mutta yllättävästi sitä on taas turtunut... väkivalta, lööpit, onnettomuuksilla rietostelu, verellä mässäily... 


Se, että pysähdyn taas lööppiständien äärelle on uudempi ilmiö. Olin pitkään vältellyt niitä, tuli paha olo. Kassajonoissa katselin muualle. Ajattelin ihmisiä lööppien takana. Ahdisti.


Nyt nekin tuntuvat olevan vain jotain "heittoja" muiden joukossa. Vuoden turhin julkkis ja lapsimurha samassa ruudussa.


--
Lehdet soittelivat sairaalaan. Ystäville. Naapureille. Narkkareille. "perheen tuntenut kertoo..." Siis kuka? Eivät he tunne meitä. "sisäpiiri tietoa perheestä" Siis mitä? Se ei ollut totta. Mutta ihmiset eivät välitä. Me ylitimme uutiskynnyksen. Niin myös Big Brother reality-televisiosarja. Neljä kuukautta myöhemmin sama lehti kirjottaa samailaisella lööppifontilla Big Brotherin jaksosta, jossa harrastettiin seksiä peittojen alla. Neljä kuukautta aikaisemmin "siskot pakenivat tappajaa". Kuvankin he saivat oikeudenkännin jälkeen. Telvisioonkin oli tapahtuma päässyt. Niin myös salarakkaat. Kaikki on yhteistä. Meidän kissa, kartta kotiimme, osanottokortit, joita oli jätetty talomme eteen. Niistäkin oli kuva lehdissä. Ihmisten perheet, seksi, murhat, kodit, nimet, ikä, opiskelupaikka, ruokavalio, verot, palkka, sisarussuhteet, yksinäisyys, häät, masennus, lääkkeidenkäyttö, arvet, mieli. Ne ovat kaikki yhteistä omaisuutta. 

maanantai 17. toukokuuta 2010

Kevät kertoo kuolemasta.

Kevät tuo kuoleman tullessaan. Kevät on yhtä kuin kuollut, murha, surmat. 
Sama tyyni ilma juoksuaskelten takoessa katua. Sama sini taivaassa. Sama uinuva luonto muistuttaa samalla vankkumattomuudella vuosi toisensa jälkeen siitä, niin kuin se muistuttaa lumien sulamisesta, auringon liikkeen muutoksesta, ruohon vihertämisestä. 
Se kaikki alkaa alusta: painajaiset, pelko, iskut, viha. Koivunlehtien kirpeä tuoksu muistuttaa liian paljon raudan hajua. 
Kevät ei ole tuore, se on raaka.

maanantai 10. toukokuuta 2010

3:35-5.45.

Herään yöllä painajaiseen, siihen vanhaan tuttuun. Se ei silti koskaan lakkaa pelottamasta. Yritän ensin saada vähän aikaa uudestaan unta, mutta toisaalta en uskalla nukahtaakaan. Hetken päästä otan jonkun lehden käsiini, mieluiten jonkun turhien artikkelien naistenlehden tai ristikkolehden. Niitä on kasoittain sänkyni vieressä lattialla, juuri näitä hetkiä varten. Yritän tyhjentää pääni ja usein se onnistuikin nelikirjaimisen-sanan-loppuu-aahan tai uusimman bikinimalliston äärellä. Valvon...täyttelen ajatuksiani muilla jutuilla; piirtelen ristikkolehden nurkkaan, pelaan pasianssia, ympyröin naisten lehdestä asioita joita haluaisin ostaa... Sitten nälkä yllättää, olen valvonut jo yli tunnin. En haluaisi mennä pimeään keittiöön. Ironista että nykyään öisin ainoa turvallinen paikka tuntuu olevan sänky...
Herätän poikaystävän: "Tuuks mun kaa?". Hän nousee automaattisesti, seuraa minua vessaan, nojaa unisena ovenpieleen kun istun pytyllä, odottaa kärsivällisesti, seuraa keittiöön, odottaa kun haen jääkaapista jugurtin. Luulen näkeväni jotain ikkunassa ja kylmät pelonväreet läpäisevät kehoni. Kiiruhdan hänen ohi nopeasti sänkyyn. Poikaystäväni   käpertyy viereeni nukkumaan, ja minä jatkan lehtieni parissa, kunnes jossain vaiheessa nukahdan, lehti sylissä, kynä kädessä, kevyeen uneen.


Sellaisia ovat yöni. Eivät aina, mutta tarpeeksi usein että se menee rutiinilla. Kaikkeen tottuu... 
Kaikkeen, paitsi siihen olotilaan painajaisen ja hereilläolon välimaastossa. Siihen hetkeen kun tajuaa että elämäsi pahin painajainen onkin totta.

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

äitienpäivä.

Kaivan pienellä kepillä kuivaan maahan kuoppaa. Yhdestä reunasta valuu multaa kuopan pohjalle samalla kun yritän toisella reunalla nostaa sitä. Vaihdan kepin käsiin. Ihan sama.

Hermostuttaa. Miksi noilla tossa vieressä on hienompi lyhty? Ärsyttää niiden mauton enkeli. Muurahaisia alkaa kiivetä farkun lahjetta pitkin. Menkää tuohon viereisen paikalle! Ette te tähän mitään kekoa tee!

Ruusu ei irtoa muoviruukustaan ja minun täytyy repiä sitä niin että muutama orastava nuppu lähtee irti. Käsissä kylmää kun asettelen ruusua maahan. Neuvon pikkusiskoa: "Laita se toinen sit ihan samaan kohtaan." Alan kaatamaan jäätävää vettä mullalle, se saa shokkihoitoa kuumuuden jälkeen.

Yksi ruusun oksa vaipuu huokaisten maahan kukan ja veden painosta. Puren huultani, mutta ei vielä voi... Urheasti alan asettelemaan kuivaa männynoksaa ruusulle tukikepiksi. Horjahdan hiukan ja astun vahingossa isän päälle.

Mahassa kiertää oksennusolo.

Kaikki alkaa olla valmista. (Valmista mihin? kenelle? miksi?)
Että minä vihaan tätä paikkaa. Pyyhin vielä paljaalla kädellä linnunulosteen pois kiveltä, vaikka muut sanoo, ettei siitä kannata välittää. Mistä sitten?  Juuri nyt en välitäkään mistään muusta kuin siitä helvetin linnusta joka päätti liata kiven. Pyyhin käteni paidan selkämykseen ja jään katsomaan lopputulosta. Tuuli tuoksuu ikävältä ja tutulta. Suussa maistuu aamuinen kahvi ja kuiva ruostunut rauta. Siihen alkaa hiljalleen sekoittua suolan ja makean liman maku. Pyyhin hihalla kasvojani, mutta se tuntuu niin turhalta. Käännyn pois ja inahdan pahasta olosta.

Hyvää äitienpäivä äiti. Pidä huolta isä.
(yllä äitienpäivä kaksi vuotta sitten, päiväkirja)



Nyt äitienpäivä ei tunnu enää niin vaikealta...ehkä..luulen... Kaksi viimeistä vuotta koko pyhäpäivä on tullut melkein yllätyksenä. Ai niin, se oli tänään. Äitienpäivä...

Kotona veimme aina äidille aamiaisen sänkyyn. Äiti esitti nukkuvaa, ja joskus kyllä nukkuikin. Isä ja minä heräsimme, muut olivat meillä pitkäunisia. Heidät piti repiä sängystä liikkeelle. Olin tehnyt kortin meidän kaikkien puolesta ja leiponut hyvää. Hain ulkoa orvokkeja jos niitä oli jo tullut esiin. Yhtenä äitienpäivänä pikkusisko rakensi lumiukon takapihalle. Isä keitti kahvit ja oli ostanut kukkia. Isä osti aina kukkia meille kaikille tytöille, myös tuleville äideille. Hiivimme jonossa yläkertaan...

Sitten me kaikki ängettiin äidin viereen sänkyyn... juteltiin, juotiin kahvia ja luettin aamun lehteä. 

Nyt tuntuu jo ikävä.. .

Tänään olin töissä, en edes harkinnut haudalle menoa. Inhoan hautaa, inhoan. Olin siivoamassa, annoin ajatusten levätä lattian pesussa ja altaiden pyyhkimisessä. Tänä äitienpäivänä on myös murhaajan syntymäpäivä. Olen jo unohtanut kuinka paljon hän täyttää...melkein... Silloin kun kaikki tapahtui niin aluksi yritin mennä äidin ja isän haudalle, aina välillä pitää käydä, ajattelin. Enää en pakota itseäni siihen. Tuntuu vielä liian aikaiselta. 


tiistai 4. toukokuuta 2010

Kalenteri.


Näin se kalenteri vaan täyttyy... punaisella kynällä, alleviivaustussia, mustekynällä, tarralla, huutomerkkejä, puhelinnumeroita, ympyröityjä paikannimiä... Näin se ajatusmaailma vaan palautuu urilleen. On jaksettava. On kiirehdittävä. Hyvä että on kiire, se pitää ajatukset muualla. Juoksen läpi elämän ja aikataulujen ihan niin kuin en olisi koskaan heränytkään tästä oravanpyörästä. Kun vanhemmat kuolivat päätin että nyt kaikki muuttuu, loppuu suorittaminen ja kiire, jatkuva jumppaaminen ja eläminen tehokkaasti. Niin se muuttuikin...ehkä muutamaksi vuodeksi. Mutta miksi nyt taas nään itseni repimässä hiuksiani juostessa tapaamisesta toiseen, koulusta töihin, töistä toiseen työpaikkaan. Sentään jokapäivänen jumppa jäi... vaikka ei se varmaan niin hyvä juttu ole. Pääsee lihoamaan. Vaikka luulin että olin jo senkin yli päässyt; ulkonäköpaineiden. Eihän elämässä ole tärkeää olla laiha ...mutta silti vilkaisen itseäni taas jokaisesta näyteikkunasta juostessani kaupungin läpi. Näin se ihminen vaan unohtaa, elämä ympärillä pyörii samaan malliin kuin ennenkin, on siitä itse joskus erkaantunut tai ei. Lopulta se vetää taas imuunsa.

kirjotin päiväkirjaan kaksi vuotta kuolemien jälkeen:


Aika menee liian nopeaan vaan silti on aina kiire. Kii-re, niin vittumainen lyhyt sana. Itse me sen keksimme. Mihin on kiire? Valimistua? Toiseen kouluun? Tehdä kaikki muiden kanssa samaan aikaan? En halua jäädä viimeiseksi! En halua olla epäonnistunut, lihava, laiska, kiireetön. En halua olla erilainen.

Kävelin eilen rivakasti ja reippaasti, kiireisesti ostamassa zero-limsaa. Nolla kaloria, haluaisin olla taas laihempi. Laihin. Jos valitsisin lihavuuden ja kuoleman välillä, valitsisinko kuoleman. Kuinka lapsellista, omahyväistä ja typerää. Kuitenkin mietin niin hetken. Jos tappaisin itseni, saisinko huomiota? Ja miksi muka sitä haluisin?

Vastaan tuli äiti ja tyttö, äidin ikäinen, minun ikäinen, He katsoivat minua, olivat myös iltapäiväkävelyllä tylsänä hitaana sunnuntaina. Yritin näyttää että minulla on kiire. Äiti katsoi minua ja hymyili minulle, hymähdin kiireisesti takaisin, tyttö en edes halunnut katsoa silmiin. Paskiaiset. Minulla on kiire. Äidit ja tyttäret, kiirettömät. Äkkiä tänne zero-kaloria. Haluan täyttää itseni kiireellisellä ja makealla ei-millään. Esittää, minullakin on päämääriä.

Joskus toivon että äiti pysähtyisikin kohdalle. Sanoisi: olen ylpeä sinusta tyttäreni. Huonompina päivinä tiedän, ettei hän olisi.

sunnuntai 2. toukokuuta 2010

perjantai 30. huhtikuuta 2010

Tiikeri.

Seisoin lumihangessa ja laitoin varovasti jugurttia jalkojeni juureen. Oranssi kuono tuhisi arkana puun takana ja ilmestyi lopulta kokonaan esiin. Pehmolelutiikeri tassutteli äänettömästi eteeni ja nuolaisi maassa olevaa mansikkajugurttia. Se katsoi minua pettyneenä: -En pidä tästä, se mietti. Sitten yhtä äkkiä, tiikeri hyppäsi. Kiljahdin kun huomasin että se puri minua nilkkaan. au auaaaaa! Juoksin nopeasti sisälle kotiin ja yritin selittää veljelleni: pehmolelutiikeri puree minua!! Kukaan ei uskonut.


Näin viimeyönä hassua unta. Aijon miettiä sitä koko päivän ja ottaa siitä kaiken irti!!


 Painajaiset on niin out, pehmolelutiikeriunet in.

keskiviikko 28. huhtikuuta 2010

Olimme jälkiruokaperhe.

Toissa päivänä kaivoin kaapista vanhoja kokkikirjoja. "Parhaat jälkiruokani", se on täynnä tahroja ja kulmat ovat kuluneet. Se oli minun ja äitini mieluisin jälkiruokakirja. Olimme jälkiruokaperhe.
Osasin leipoa ensimmäisen sokerikakkuni jo seitsemänvuotiaana. Istuin aina keittiön lieden vieressä pöydällä kun äiti laittoi ruokaa. ”Mitä nyt laitat sekaan?” ”Mitä toi on” Miks teet noin?” Aloin tekemään perässä, vieressä, lähellä. Se oli lapsuuteni onnellisinta aikaa; keittiössä äidin kanssa.

Lama tuli ja äiti ei enää ehtinyt: - Tyttö laita tänään kana uuniin, tee se sipulikastike, osaat jo, keitä riisiä kuusiannosta… viisi riittää. Liota ruisleivät... - Onko meillä rahaa jälkiruokaan? -Tänään voidaan tehdä mansikkarahkaa. -Äiti, voinko tehdä marenkia? Voinko tehdä suklaamoussea? Voinko tehdä charlotte russen?
Kohta jälkiruoistani tuli lamaruokailumme tähtihetkiä. Äiti ei estänyt. Antoi rahaa taloussuklaaseen ja liivatelehtiin. 

Olen viimeksi tehnyt toscakakun yläasteella… Nyt kuljetan sormeani jälkiruokakirjan sivulla äidin käsialan päällä. Kirjaan sai tehdä merkintöjä, lopussa oli parhaimpia jälkiruokia joita äidin kanssa olimme kokeilleet. Suunnittelimme yhdessä menun jouluksi, pääsiäiseksi, vapuksi, sunnuntaiksi, aina kun oli rahaa, elimme kuin hienomman luokan ihmiset: brasilialainen sisäfile oli  lempiruokaani, kun ystävilläni oli ranskikset ja nakit. Rakastin bernaise-kastiketta, tiesin miten viiniä kuului tarkastella. Tiesin että hyvään ateriaan kuului jälkiruoka. Halusimme unohtaa edes päiväksi viimeviikon aamupala-luonas-päivällinen-puurot, yölliset tappelut rahasta, kiireen ja väsymyksen. -Kyllä, tänään syömme ranskalaista omenapiirasta.


Toscakakun tuoksu leijailee keittiössä. Puren huultani ja ikävöin. Rakastan äidin käsialaa. Rakastan toskakakun rapeita reunoja. Nuolen veitsen voista, kaavin taikinakulhon. Otan palan kakkua käteeni ja istun alas. Alan itkeä.




Uneton.

Viime yönä en saanut unta. Tein voileipiä vielä puoli viiden aikaan keittiössä ja pohdin blogiani. Alko jänittämään ja ehkä pelottamaan: mitä jos tämä ei olekaan hyvä, mitä jos murhaaja lukeekin tätä, mitä jos tätä lukeekin joku, mitä jos tätä ei luekaan kukaan, pitäisikö jättää koko juttu, onko tämä laillista, kuinka paljon voin kirjottaa, pitäisikö sittenkin keksiä jokin muu keino jakaa tämä kokemus, pitäiskö kirjoittaa kirja, en edes osaa kirjoittaa, mitä se sitten auttaa, pitäskö vaan lopettaa...?
En ole ikinä antanut yhtään lausuntoa lehdistölle, en puhunut asiasta julkisesti, en noussut barrikaadeille jos on harmittanut, jos on asiat tunutuneet epäoikeudenmukaisilta. Olen päättänyt etten katkeroidu, olen päättänyt yrittää elää elämääni asian kanssa kaikessa hiljaisuudessa.


Mitä jos kukaan ei koskaan kommentoi, jos tämää jää yksinpuheluksi ja ainosataan selostukseksi elämästäni, jos keskustelua ei koskaan synny? Auttaako se ketään? 

Mitä jos tämä kaikki kääntyy typeräksi lööpiksi, niin kuin ystäväni varoitteli?

Onko tämä väärin, vahingollista, kannattavaa? 
Kuinka pitkälle uskallan.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Psykologit kävelevät käytävillä Nessu-paketit sylissä.

Nessu-paketteja. Niitä on aina psykiatrien, psykologien, terapeuttien pöydillä. Ne käyttävät kaikki Nessuja. Sponsoroikohan Nessu pääalanammattilaisia?


Psykologeista, terapiasta ja psykiatreista voisi kirjottaa oman kirjan. Kukaan ei varmaankaan halua kauheasti puhua omista terapiakokemuksista, mutta aikalailla sodankäymisestä käy tuo psykologiajan saaminen, saati sitten terapiasuhteen. 

Olen itsekin ollut puolen vuoden jonossa, yhdeksän kuukauden jonossa ja nyt olen taas jonossa... "olette vielä jonossa" Onneksi on sentään puhelinaikojen odotusmusiikki, miten sitä muuten selviäisi järjissään tästäkin päivästä. Tästä suosikkina pan-huilu-ABBA.

ps. Normaalilla Nessulla ja Aloe Vera Nessulla ei oo siis MITÄÄN eroa!




sunnuntai 18. huhtikuuta 2010

Surman lapsi.

Olen seurannut jonkin verran tota Ulvilan surma-tapausta. En niinkään sitä naista, äitiä, vaan välillä sitä lasta, jos se tyttö mainitaan. Rankkaa... mitenköhän se voi? Itse jouduin suoraan sairaalasta poliisikuulusteluun. On kummallista kun kyse on omasta perheestä. ...kuulusteluissa tuntui kuin taas yksi osa minusta kuoli. Se kesti kahdeksan tuntia. Piti vastata kysymyksiin, uudestaan ja uudestaan, tarkentaa ja miettiä "... mieti vielä... oletko varma... haluaisin vielä kysyä...". Sain koko aikana vain kupin kahvia. Väsytti ja oli nälkä. "Saanko käydä vessassa?" "Palataanpa vielä näihin kuviin.. näyttääkö tämä teräase tutulta? Riideltiinkö teillä kotona?" Ensimmäinen kosketus todellisuuteen oli karu. Sairaalassakin mua kuulusteltiin, totta kai, mutta se oli vähän sellanen turvapaikka. Sinne ei saanu tulla jos mun piti levätä. Kukaan ei päässyt mun huoneeseen paitsi lääkärit ja poliisi vain luvalla. Ystävätkin tarkastettiin, henkkarit ja kaikki...

Yhtä-äkkiä tuntui kuin olisin vapaata riista. Pelotti. Pelottaa vieläkin.


Olen kirjottanut päiväkirjaani ensimmäisten poliisikuulustelujen jälkeen:





Elämäni on muuttunut paljon. Kaikki menee kuin sumussa. Äitiä ja Isää ei enää ole. Joskus kävelen poliisiasemalle ja takaisin tulen usein taksilla.
Tyhjiön tilalla on kymmenien tuntien poliisikuulustelut, olen tärkein todistaja. En tunne oloani tärkeäksi. Palkaksi saan aina kupin kitkerää kahvia muovimukista. "Olet reipas" sanoo poliisi ja kertoo samaan hengenvetoon, että "murhaaja saattaa vetää itsensä hirteen. Ei murhaajia kannata pelätä, hän tappaa itsensä todennäköisesti vankilassa.  Joka tapauksessa ...ensikertalaisella tuomio on lyhyempi." Sitten vasta kun on monta ihmistä murhattu, joutuu istumaan pidempään. Ahaa. Tämä ei siis vieläkään riitä. Hyvä Suomi. Käyn vessassa, vatsassani kiertää. Huuhtelen käsiäni pitkään. Poliisitalon vessa on ruma. Poliisitalo on ruma. Nukun yöni huonosti ja palaan taas rumaan taloon.

lauantai 17. huhtikuuta 2010

Hyvät hampaat.

Mulla on hyvät hampaat. En ole ikinä tarvinnut rautoja, tai muutenkaan oikaisuhoitoa. Ja ne on aika valkoisetkin vielä. Ja niitä kehutaan sillon tällön. Se tuntuu oikeesti aika kivalta! Kerran nauroin ja sanoin että tää on tätä elämän tasapuolisuutta, että kaikki menee joskus tasan: mun vanhemmat on kuollu, mut hei, on mulla ainakin hyvät hampaat!

...mut oliko vielä jotain muuta?

torstai 8. huhtikuuta 2010

Olispa jo aamu.


Painajaisia. Niistä ei varmaan pääse ikinä eroon.. onneksi sekaan on tullut jo muunkinlaisia unia. Mutta tänä aamuna taas esimmäinen ajatus: olenkin hengissä. Alussa tapahtuman jälkeen saatoin nukkua vain muutamia tunteja yössä. Löysin vanhan päiväkirjatekstin kesältä jolloin kaikki tapahtui:

--

Mielestäni päivät ovat tomaattimurskaa. Epämääräisiä hetkiä surullisessa sumussa. Heräsin ne samat tunkkaiset vaatteet päälläni, jotka ovat olleet siinä jo kolme päivää. Henkilön, joka on päättänyt valvoa ikuisesti, ei kannata vaihtaa yöpukua päälleen. Sitten kuitenkin: kuolaa neuleella, rintaliivien painava solki, farkut hiestä märät. Olin taas nukahtanut sohvalle, tuskaiseen epämiellyttävään uneen.
Unessa olin sairaalassa. Kuolasin päälleni, räkää valui nenästä, hiukset olivat rasvaiset, ruma karheaa puuvillaa oleva asu liimautuneena luihini kiinni. Ihmiset kävivät tervehtimässä minua, taustalta kuului ilmastoinnin kolkko humina. Mielisairaalassa ei käy aika pitkäksi. Aika menee pelkäämiseen.

Kävin siinä unessa monta kertaa vessassa. En koskaan uskaltanut katsoa peiliin. Juttelin vierailleni uusista salaisista viesteistä, joita löysin musiikista. Hullu. Oksetti. Oksensin. Itseni päälle. Pyyhin käteni hiuksiini.

Lopussa menin vessaan, öljyiset hiukset roikkuivat suiroina kasvojeni peittona. Sitten katsoin itseäni, monien vuosieni jälkeen. Olin kuollut. Luuni näkyivät hennon ihokerroksen läpi. Sitä oli kaikkialla. Kauhua. Päästäni valui tummaa, tahmeaa verta. Raskasta. Se valui myös silmistäni, ja suustani, tuijotin itseäni, mutta en yllättynyt. Tiesin.

Hiki on tarttunut lakanoihin ja patjaan asti. Tyyny tuntuu epämuodostuneelta lihalta. Voiko tähän tottua?


--

Tuntuu pahalta lukea sitä jälkeenpäin. Mutta samalla on rohkeampi olo, nykyään uskallan nukkua 12 tuntiakin putkeen. Saatan nukkua yhteen asti päivällä, jättää koulun väliin ja nukkua vielä lisää.. toisaalta ei sekään tietenkään ihan hyvä ole. Miten voin ikinä käydä normaalissa päivätyössä? Tällä hetkellä olen onnekseni akateeminen sekatyöläinen, todellakin, säädän viidessä eri työpaikassa samaan aikaan. Voin järjestää itselleni nukkuma-aikaa, tai vain aikaa. Tuntuu niin pelottavalta sitoutua johonkin kunnolla. Mitä jos en pystykään? Haluaisin tietää pystyykö joku...

..Nyt pitää mennä keittämään kahvit.

keskiviikko 7. huhtikuuta 2010

Ensimmäinen



Viime yönä kello 3:34 ajatus blogista kypsyi riittäväksi. Uskaltaudun kai vihdoinkin kertomaan päivien aikana syntyneistä ajatuksistani, jakaa ne joidenkin muidenkin kuin valvottujen öiden kanssa.


Paljon en tästä elämästä tiedä..oikestaan olen harvinaisen pihalla 27-vuotiaaksi. Mutta tiedän miltä tuntuu elää menetyksen kanssa. Nyt kai on tullut tarve puhua ääneen omasta elämästä kauhun, surun, loppumattoman pelon, apua-miten-selviän-tästä-tunteen, ja myös hauskojen sekä rauhallisten hetkien kanssa. Miten puoliksi kuollut pysyy elämässä kiinni...

Oon miettiny tätä blogia varmaan kaks vuotta. Ensinnäkin tekee mieli jotenkin.. oksentaa ulos tämä olo, niin kuin jo pohdin... Mut haluaisin myös blogin avulla saada yhteyden kaikkiin muihin ihmisiin jotka ovat käyneet läpi jotain samankaltaista.

Kun oma elämäni muuttui rysäyksellä, yritin penkoa esiin kaikki mahdolliset kirjat, nettikeskustelut, ihmiset, jotka olisivat kokeneet jotain samanlaista. Olin epätoivoinen vertaistukietsijä. Luin pahimmat selviytymistarinat, katsoin kauhea-elämä-onnellinen-loppu-elokuvia.. Halusin todisteita siitä, kuinka joku, joka on kokenut väkivaltaa, jonka läheiset ovat kuolleet tämän seurauksena, elää normaalia (mitä se sitten onkaan) elämää, käy ehkä töissä, on mieleltään terve, perustaa perheen, on... jotain minkä takia tätä kannattaa katsoa eteen päin.

Helkkarin vaikeaa. Näistähän asioista ei paljoa puhuta.

Kokeillaanko?

- L